Kävin eilen osteopaatilla, kuten pyrin joka kuukausi käymään. Ensimmäistä kertaa osteopaatille mennessä lantioni ei tuntunut edes kovin pahalta ja suurimpana vaivana oli oikeastaan vain toimistotyöläisen ihanasti jumissa olevat niskat.

Hakeuduin aikoinaan osteopaatille puolivahingossa, kun tarkoituksena oli oikeastaan löytää hieroja jostain näiltä seuduilta. Sain suosituksen yhdestä ukkelista, joka nyt sattui olemaan myös osteopaatti. Silloin ongelmani ihan todella oli mun lantio, joka siis oli ihan vinksallaan. Alaselässä naksui joku jokaisella askeleella, kun kävin lenkillä ja jokaisen lenkin alussa rintaranka hitsasi kiinni niin, etten saanut henkeä.

Tuosta on nyt aikaa 1,5 vuotta. Osteopaatilla käymisen lisäksi vuoden verran tässä on tullut harrastettua kävelylenkkeilyä säännöllisesti ja aina eri alustoilla. Metsä olisi paras nilkkoja ja jalkapohjia ajatellen, mutta ne lenkit ovat olleet harvassa kevättalven aikana. Isommat lihakset ovat kuitenkin saaneet sopivasti ärsytystä vuoden aikana ja viimeisen kuukauden on tullut tehtyä myös lihaskuntojuttuja kotosalla sekä venyteltyä. Kaiken tämän yhdistelmänä olen saanut pidettyä lantioni koossa.

Elämäntapamuutoksen varrelta on helppo huudella, mutta pakko sanoa tämä: vie vuosia, että saa itsensä oikeasti hyvään fyysiseen kuntoon. Että lihakset alkavat pitää minut koossa eivätkä niveleni enää napsu ja naksu jokaisella liikahduksella. Eikä tähän edes riitä pelkkä ulkoilu vaan täytyy huoltaa lihaksia ja ennen kaikkea antaa niille erilaista ärsytystä eri lajeilla sekä liikeradoilla.

Tai sitten kaikki on vaan minun kohonneen D-vitamiinitason ansiota. Höhö! No ei vaan, kyllä minulla on paljon ”joustavampi” olo, kun ponnistan paikasta toiseen eikä se johdu pelkästään jostain rasvaliukoisesta pilleristä.

Jos joku siellä ruudun toisella puolella haaveilee elämäntapamuutoksesta tai on jo matkalla: jatka samaan malliin! Se palkitsee joka päivä vähän, vuoden ja vuosien päästä ihan kunnolla!

Kun alkaa tuntea itsensä ylikuormittuneeksi, on viimeistään aika pysähtyä ja ymmärtää tarvitsevansa lepoa. Kaikista paras tilanne on, kun osaa tasapainottaa elämäänsä eikä koskaan päädy ylikuormittuneeseen tilaan. On olemassa nimittäin yksi kikkakolmonen, mikä edesauttaa tasapainon ylläpitämistä. Kun menee metsään. Tai johonkin luontoon. Jonnekin, minne ei kuulu liikenteen melu.

Me kävimme perjantaina pienellä lenkillä jossain tuolla Raision perämetikössä, mikä on siis aivan asutuksen vieressä. Siinä on pieni kiva metsikkö, jonka läpi virtaa puro. Tykkään siitä purosta. Tällä kertaa se pauhusi kuin koski, mutta silti sitä oli kiva katsella. Aurinko oli juuri laskemassa ja joka puolella oli todella rauhallista. Ihan väkisinkin siinä omakin mieli rauhoittuu, vaikken nykyään mitenkään erityisen ylikierroksilla muutenkaan koskaan ole.

Koska lenkki metsässä jäi hieman lyhyeksi, veimme kamerat autoon ja kävimme löntystelemässä vielä hetken lähistöllä. Ihmettelimme taloja ja niiden pihoja, kunnes eteemme avautui ihana maalaismaisema yhden mäen päältä. Ei ihminen tarvitse välttämättä edes metsää vaan minulle ainakin riittää peltomaiseman näkeminen siihen, että tunnen itseni täysin stressittömäksi. Aurinko värjäsi taivasta punaiseksi, vain peurat puuttuivat pelloilta. Ihana, raikas kevätilta.