Vakkavuorelta Viksbergin kartanolle ja takaisin
2
Kovasti pohdin tämän viikon postauksia enkä oikein ollut päänsäryltäni ja niskajumiltani varma tuleeko tänään kirjoiteltua mitään, mutta tässä illan puuhastelujen jäljiltä on verikin lähtenyt taas kiertämään sen verran, että käydäänpä läpi meidän sunnuntainen eräretki Paimioon. Lauantaina tosiaan käytiin Raision Somersojalla ja sunnuntaina suunnattiin uudestaan Paimion Vakkavuorelle. Tarkoituksena oli kiivetä Vakkavuoren päälle, mutta se jäi lopulta sitten tekemättä, koska väsytimme itsemme niin totaalisesti tutkimusmatkallamme.
Vakkavuorelle mennessä tuli taas ihan alussa jo se ”ei hemmetti kuinka ihana metsä” -ajatus, jota sitten taisinkin hokea ääneen koko retken ajan. En tiedä kenelle ne metsät kuuluvat, mutta pliis, älä koskaan hakkaa niitä. Ne vaan ovat niin ihania. Linnut laulavat ympärillä heti alussa ja kaikki on niin vihreää.
Ensimmäinen tunkkaus ei ollut ollenkaan niin paha kuin aiemmin. Kuntoni on parantunut sille tasolle, missä siitä tykkään kovin. Pystyn kiipeämään mäkiä ylös hengästymättä kovin pahasti, se on ihana tunne. Se on myös se juttu, mikä motivoi liikkumaan. En mittaa kilometrejä tai sykettä sen kummemmin vaan tärkein mittari itselleni on hengästyminen. Olin lähes koko elämäni ajan hengästyjä ja nyt kun en enää olekaan, se on vaan niin mahtavaa.
Kuljimme Vakkavuoren ohi kapeaa polkua pitkin, joka kääntyi vasemmalle. Vastaan tuli pelto, olimme kulkeneet liian pitkälle emmekä olleet huomanneet polun jatkuneen metsässä loivasti oikealle. Tutkimme karttaa ja suunnistimme oikeaan suuntaan. Polku jatkui seuraavassa metsässä, jossa jälleen arvoimme kumpaan suuntaan ja lähdimme oikealle. Väitin kulkevamme liian kauas reitistä, jolle haluaisin päätyä ja niin kävikin. Loikimme ryteikköjen läpi metsäautotielle, jota pitkin kävelimme Viksbergin kartanolle. Oli lämmin ja kaunis päivä.
Nälkä alkoi kurnia parin tunnin vaeltamisen jälkeen, joten lähdimme takaisin Vakkavuorta kohti kartanon mailta. Ajatuksena oli löytää eväspaikka pian, mutta varmaa paikkaa ei ollut tiedossa, koska metsät olivat täysin uusia meille. Metsäautotien varressa oli eläinruokintapaikka, jonka kohdalta lähti aika vahva polku metsään, suunnistimme sitä pitkin. Ja voi luoja, mikä näkymä hyvin pian avautuikaan. Satumetsä.
Tuo metsä oli niin kertakaikkisen hieno, että näitä kuvia tehdessäkin olen vain haukkonut henkeä. En ymmärrä miten mitään näin hienoa voi olla olemassa. Toivottavasti tämäkin tulee olemaan vielä pitkään eikä kukaan suunnittele metsän hakkaamista. Niin upea. Ihmettelimme, miten tämä paikka ei vielä ole luonnonsuojelualuetta. Pitäisi olla.
Loppujen lopuksi kuljimme koko hienon metsän läpi aika lähelle Vakkavuorta evästämään. Siinä vaiheessa olikin jo aikamoisen nälkä, joten tauko tuli tarpeeseen. Söimme ja nautimme virvokkeita ennen kuin lähdimme autoa kohti suorinta tietä.
Vajaa 4 tuntia retkeilimme ja ihmettelimme luontoa. Linnut lauloivat ja aurinko paistoi, mitä muutakaan sitä olisi tarvinnut? Tämä oli varmaan yksi meidän parhaista retkistä, koska metsämaisemat olivat niin huikeita koko matkan ja etenkin paluumatkalla. Tänne palaamme ihan takuulla vielä monta kertaa.
Näyttää kyllä sellaiselta paikalta, että voisi ihan selvittää, kuka/mikä taho on maanomistaja, kartoittaa suojeluarvot ja ehdottaa suojelua.
Onneksi tulevat hakkuusuunnitelmat on mahdollista löytää tietääkseni noin vuoden verran eteenpäin metsänkäyttösuunnitelmia selaamalla. (Aineistoa voi ladata muistaakseni Metsäkeskukselta.) Näin voi ennakkoon tietää, ollaanko metsälle aikeissa tehdä jotain vai ei.mVoisin vaikka tsekata tuon tilanteen jossain kohtaa.
Kiitos myös tosi hyvästä retkikohdevinkistä!
Oi, aika siistiä, että suojelua metsille voi ehdotella muutkin kuin isäntä ite. En vielä käynyt noita hakkuusuunnitelmia tutkimassa, mutta ehkä muistan joskus. 🙂 Kiitos näistä tiedoista. 🙂 Ja hyvä, jos tämä retkikohde innostaa, koska se oli kyllä oikeasti tosi mahtava ja näkemisen arvoinen. 🙂