Täydellisen kropan ikuinen metsästys

Vuonna 2015 olin juuri muuttanut Turkuun ja tavalliseen tapaani viettänyt aikaa keskustan vaatekaupoissa, koska mitä sitä nyt muutakaan nuori ihminen olisi vapaa-ajallaan harrastanut kuin shoppailua. ? Eräänä päivänä sovituskopissa käyminen tuotti astetta suuremman pettymyksen, kun joku paita ei oikein istunutkaan, koska minun maha. Minun suuri mahtava mahani.

Menin kotiin, laitoin jumppavaatteet päälle ja otin pari kuvaa, joista yhden kanssa kirjoitin blogiini postauksen suuresta mahtavasta mahastani. Sille täytyi tehdä jotain. Tilanne vain oli hieman haastava: olin niin saatanan paskassa kunnossa, että käveleminen jumitti pohkeeni täysin, eikä niissä kyllä oikein muutenkaan tainnut mikään neste kiertää. Oli tavallaan sellainen ikävä kierre, että se, minkä olisi pitänyt auttaa pohjejumitukseen, ei todellakaan tuntunut tekevän niin. Niinpä into lenkkeillä oli hyvinkin pitkälti nollassa, eikä asiaa nyt paljon auttanut se, että ruokailujen suhteen olin aivan metässä. Tiedättekö, moon oikias, soot vääräs, soon kans vääräs, moomma oikias, tootta vääräs, noon aivam mettäs.

Noh, siinä onneksi sitten tuli hengailtua erään ihanan fyssarialan ihmisen kanssa. Käytiin hengästymässä Luolavuorella (se hengästymisen määrä oli jotain aivan käsittämätöntä), tehtiin vähän toiminnallista treeniä (oli ylikivaa!) ja kierrettiin kerran Halisten kosken lenkki, jonka aikana loksahti päässä ja lantiossa jotain paikoilleen: otin keskivartalon tuen kävelyyn, mikä vaikutti pohjejumituksen loppumiseen. Tarinan opetus: kävele, kävele, kävele, kyllä se lopulta antaa periksi.

Sain liikkumalla fyysisen olemukseni hieman parempaan jamaan, mutta jokin silti kinnasi. Pari vuotta sitten menin lopulta lääkäriin ja maailman ihanin lääkäritäti laittoi minut verikokeisiin, kun minua vähän kiinnosti se rautavarastoarvo, josta moni muukin jo vähän puhui. Pääsin testeihin vain todetakseni olevani hieman d-vitamiinipuutteinen. Oli se ferritiinikin hieman matala, mutta miten sen nyt sitten ottaa. Jonkun mielestä alle 50 on ok, jonkun mielestä ei. Söin rautaa ja d-vitamiinia niin paljon, että alkoi tukka pysyä päässä ja laihduinkin vähän. Aloin kävellä ja käydä metsässä, mikä johti kunnon kohoamiseen. Yllätys! Pystyin kävellä minkä tahansa mäen hengästymättä ja hieman jo hävetti se 2015 vuoden räpellys Luolavuoressa. Hävetti, että olin ikinä päästänyt itseni niin huonoon kuntoon kuin silloin olin ollut.

Kävelimme koko vuoden 2018 Jonin kanssa. Tuli 2019 ja kävelimme lisää. Söin myös suklaata, joten paino ei pahemmin laskenut. Lopetin raudan syömisen lähes kokonaan, joten en tiedä missä ferritiini menee tällä hetkellä. Aion mittauttaa sen lähipäivinä. D-vitamiinia syön niin paljon, ettei siitä pitäisi enää koskaan tulla niin pitkäaikaista puutosta kuin joskus aiemmin on ollut.

Nyt ollaan tässä:

Tänä vuonna metsästän parempaa kroppaa liikkumalla eri tavoin ja paljon, mutta kuitenkin palautuen. Aion syödä paremmin. Vähemmän punaista lihaa ja enemmän kasviksia ruuan seassa. Vähemmän suklaata ja pullaa. Ehkä. ?

En tiedä onko vuosien 2015 ja 2020 kuvien painossa hirveästi eroa, luulen, että ei. Fyysinen kunto ja olemus on silti ihan eri, siis se, mitä kaikkea nyt jaksan ja miltä tämä vartalo tuntuu.

Nämä tämän vuoden kuvat otettiin tänään kahvakuulatreenin jälkeen. Ei oltu kahvakuulattu muuton jälkeen ollenkaan, joten oli jo aikakin taas tehdä joku rääkkitreeni. Jaksoin kyykätä yllättävän hyvin ja se tuntui hyvältä. Minusta se kaikessa liikunnan harrastamisessa on parasta, kun kerta kerran jälkeen jaksaa jonkun asian koko ajan paremmin. 

Vaikka tämän postauksen otsikko on aika ulkonäkökeskeinen, oikeasti liikun vain hyvän olon takia enkä bikinikropan. Tähän loppuun sopiikin laihduttamiseen kyllästynyt ajatukseni vuodelta 2017: parempi olla liikkuva läski kuin vain pelkkä läski.