Naistenliiga: TPS – TiPS 27.4.2019

Eilen pääsin taas kuvaamaan jalkapalloa pitkästä aikaa. Vähän jännitti etukäteen kuinka koivuallergisen käy yläkentällä koivujen keskellä, mutta hyvin selvisin. Edelleen vetelen ilman lääkitystä menemään, vaikka periaatteessa matsia kuvatessa olisikin voinut antihistamiinia vähän popsia, mutta toisaalta taas ei, sillä vähän oli vain nenä tukossa eikä mitään sen kummempaa.

Olen hämmentynyt siitä miten hyvin nenäni tänä keväänä kestää koivua, kun viime vuonna oli pakko vetää lääkkeitä kukinnan alusta asti. Moni asia on toisin kuin vuosi sitten, joten ehkäpä olen palailemassa siihen elämään, jossa koivu aiheutti vain pientä ärsytystä eikä mitään kunnon allergiaa. Tai sitten koivu on tänä vuonna vaan tosi laimea viime vuoteen verrattuna, vaikka ennusteet pelottelivat ihan muulla?

Lämpimät kelit ovat tuoneet mukanaan muutakin kuin siitepölyn. Matsin aikana muutama mehiläinen häiriköi, perhonen lensi kuvausetäisyydelle, leppäkerttu tuli syliin ja minä sain valokuvata maassa istuen. Ihan paras kuvauskorkeus, kun on kyse jalkapallosta.

Tauolla mutustelin maailman parasta mokkapalaa ja kävin etsimässä poikaystävän kanssa kentän reunalta yhden osan, joka oli tippunut kolmannen kerran ensimmäisen puoliajan aikana kamerasta. Toisella puoliajalla vastavalosuoja sitten taas lähti irti kaksi kertaa ihan yhtäkkiä ja tuli olo, että koko kamera ilmeisesti haluaa hajota käsiin just nyt.

 

Jalkapallo oli jonkin verran viihdyttävää. TiPSin tekemät maalit latistivat tunnelmaa ainakin omalta osaltani, mutta toisella puoliajalla olin vielä toiveikas. TPS tekikin yhden maalin, mutta pari lisää olisi tietysti ollut paras. TPS sai yleisön jännittämään loppua kohti, kun muutaman kerran kuului sellainen kohahdus, että olisi voinut kuvitella olevansa isommallakin stadionilla.

Ekalla puoliajalla tuntui, että kuvasin yhtä ja samaa hyökkääjää ja toisella puoliajalla vasta hämmentynyt olinkin, kun edelleen se sama emäntä pyöri minun tähtäimessä. Mietin jo puolen vaihtojakin, että eikö nyt kaiken järjen mukaan pitäisi olla joku eri naama tällä sivulla, mutta ei, sama muija viuhtoi menemään nenäni edessä. Kuvasin siis 90 minuuttia samaa pelaajaa, mutta onneksi näissä kuvissa on vähän silti vaihtelua.