TPS vaihtoi koutsia tuossa taannoin ja minähän sitten lähdin tänään kuvaamaan uuden TPS:n futista into piukassa. Aiempi matsi RoPSia vastaan näytti niin erilaiselta kuin aiemmat, joten odotukset olivat optimistisesti korkealla.

Tässä nopea lyhennelmä pelistä: koko 90 minuutin ajan joka toinen hetki enimmäkseen joku Hongan pelaaja oli kentällä mukkelis makkelis, Muzaci otti keltaisen, tuomarointia moitittiin kovaäänisesti eikä TPS varsinkaan ensimmäisellä puoliajalla kovin usein Hongan maalia uhannut.

Haluatteko tietää, mitä minä tein matsin ajan? Ekalla puoliajalla odotin TPS:n hyökkäyksiä, mutta loppua kohti olin jo luovuttanut ja ihmettelin taivaalla näkyvää haloa. Toisella puoliajalla juttelin muiden kuvaajien kanssa siinä samalla, kun kirosin vallitsevia valo-olosuhteita. Niin perseestä kirkas auringonvalo puoliksi kentän päällä, kun osa taas on varjossa. Muutenkaan en ole nyt ihan parhaassa vedossa futiskuvaamista ajatellen, olin oikeasti aika paska.

Tämä koko matsi oli jotenkin tosi hämmentävä. Minne jäi se viime viikonlopun TPS? Oliko Honka muka niin kova, että puolustuksesta ei vain päässyt läpi? Onko maali niin kammottava laitos, että siitä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin potkasta ohi? Itsehän olen mestari tekemään maaleja. Itsehän kosken jalkapalloon tosi usein. Mitä ihmettä ne kaikki Hongan pahan näköiset kaatumiset ja pääosumat oikein olivat? Oliko nurmikko liukas, tasapainossa jotain ongelmia Hongalla vai onko TPS alkanut paikata pelaamista muilla tavoilla? Ensi kerralla yritän keskittyä varmaan vähän paremmin, vaikka se on kyllä vaikeaa, jos peliä pelataan ihan eri päässä kuin itse on.

Nyt en ehdi tämän enempää jaaritella tästä 90 minuutista Kupittaan vehreillä laitumilla, sillä mun täytyy painua nukkumaan. Huomenna vielä työpäivä ja sitten hei alkaa loma. Ehkäpä siinäkin yksi syy, miksi mun ajatukset seilasi jossain ihan muualla kuin futiskentällä.

Lokakuun 24. päivänä viime vuoden puolella tulin kotiin Veritakselta myöhään illalla, heitin kuvausrepun nurkkaan ja aloitin futisloman. Jokaisen kuvatun kauden jälkeen tunne on sama: nyt jotain muuta kuin futista. Futiskaudet ovat jotenkin niin kaiken energian vieviä, hyvässä ja pahassa. Futis on täynnä tunteita, eikä edes mitä tahansa tunteita vaan yleensä voimakkaita sellaisia ääripäästä toiseen.

Kuluttavimpia ovat yleensä ne kaudet, kun fanittamansa joukkue ei menestykään niin kuin olisi toivonut tai seurattu jalkapallo on ollut niin ylitylsää, että pohtii vakavasti lajin vaihtamista johonkin toiseen. Hyvällä tavalla vaativia kausia sitten ovat olleet ne, kun on biletetty futisihmisten kanssa pitkin syksyä laivalla ja baarissa eikä marraskuun tullessa yhtään haittaa se, että kausi on ohi. Pari kuukautta lepoa kelpaa hyvin, jotta jaksaa taas painaa seuraavana vuonna.

Tänä talvena minä vietin ihan totaalisen futisloman. Meillä ei ole kotona puhuttu oikein mistään futikseen liittyvästä kuin ehkä ohimennen. Minun kauden aloituskin venyi jotenkin nyt tosi myöhään, kun aina aiemmin olen ollut kuvaamassa jo tammikuun alussa Euroopan kamalimmassa valaistuksessa Kupittaa vitosella.

Tänään oli kuitenkin aika aloittaa futiskuvauskausi. Peliksi valikoitui Tepsin ja FC Hongan välinen vääntö kuplahallissa Impivaaran perukoilla.

Olen kaikki matsit kyseisessä hallissa aina kuvannut vaihtopenkkien välistä. Kyseisessä hallissa ei muuta kuvaamiseen soveltuvaa paikkaa ole, koska valo ei riitä ja valon kannalta tehtyjen kuvauskalustovalintojen takia putken pituus ei riitä. Vetäisinkin pienet pultit tänään klo 11:00 kotona, kun kuulin edellisellä kerralla tuolla olleen jotain säätöä verkkojen kanssa ja pelkäsin, ettei olisi mahdollista kuvata siitä ainoasta paikasta, mistä se onnistuu. Saatoin lähettää pari raivoisaa viestiä aiheeseen liittyen (pahoittelut uhreilleni) ja räyhäsin myös kotona niin paljon, ettei jäänyt epäselväksi, mitä mieltä olen tästä maailmasta, jossa valokuvaajat eivät ole kuninkaallisia. En nyt enää ala jauhaa tästä asiasta mitään, sillä kaikki meni tänään kuitenkin ihan hyvin ja nostatin verenpainetta ihan turhaan. Se vain kumpusi siitä takavuosien helleaallosta ja jostain järjettömästä säännöstä, ettei kuvaajat saa ottaa vesipulloa mukaansa. ? Pistää vihaksi edelleen, mutta tosiaan, ei nyt aloiteta valittamalla tätä postausta. ? Keskitytään vain hyviin asioihin ja siihen, että pääsin tänään kuvaamaan jalkapalloa, mikä on yksi parhaista asioista, mitä pystyn kameralla tekemään.

Ne pirun verkot sidoin nippusiteillä kaiteeseen kiinni pois häiritsemästä. Muuta tauolla touhuttua: potkin palloa Tepsin huoltajan kanssa. Pitäisi ehkä mennä potkimaan joskus Tahkiksen kanssa taas, kun onhan tuo ihan hauskaa puuhaa.

Uudesta joukkueesta minun on tunnustettava, etten välttämättä ihan kaikkien poikien nimiä tiennyt. Todennäköisesti opin heidät tietämään kauden edetessä. Jere Koponen oli loistava ja Jakon näkeminen kentällä tuo turvaa, ihan kaikki eivät kuitenkaan ole tuntemattomia.

Ekalla puoliajalla TPS oli vahvempi, kun taas toisella puoliajalla Honka halusi hallita, mutta maalia ei silti syntynyt 90 minuutissa. Kummallakin joukkueella oli yritystä, mikä oli ihan hyvä. Ei tosiaan tarvinnut nuokkua upouudella pilkkijakkaralla yhtään.

Valokuvaaminen meni vanhasta muistista. Pari kuvaa otin alkuun ilman vastavalonsuojaa ja sen asentamisen jälkeen räpsäsin taas pari, kunnes tajusin olevani kuvaamassa urheilua enkä maisemia. AI SERVO päälle, ISO tarpeeksi isoksi, aukko 2.8-3.5 oman maun mukaan ja suljinajaksi 1/1000. Sitten ei muuta kuin pitää ja päästää. 70-200:lla pysyy pallon perässä jotenkin tosi paljon paremmin kuin suppeammalla pitkällä Sigmalla, jolla kuvaan ulkona. Tämän setin viimeinen kuva on otettu suljinajalla 1/250, kun oli vahingossa jäänyt jostain taidekuvasta päälle se. Sanoin ”hupsis” ja toivoin, ettei filmillä ole kovin paljon suttuisia juoksukuvia. Ei ollut, höhö. ?