Koin torstai-iltana pitkästä aikaa iloa, kun ajattelin seuraavan päivän olevan pelipäivä. Tuntui juhlalta, kuten jokaisen pelipäivän kuuluu tuntua. Eniten olen pelännyt tässä jalkapallomasennuksessani, etten enää löydä sitä fiilistä, joka futiskannattamisessa hyvin olennainen on. Minulla on vielä toivoa!

Niin on myös Tepsillä, joka kuvauskohteeni perjantaina oli. He keikkuvat edelleen sarjakakkosena, joten kaikki on mahdollista. Ei syksyä ilman karsintoja, eihän? Siellä sitä sitten istutaan pilkkijakkaralla sormet jäässä ja mietitään miksi Siiskosen Henrikillä on pilkkihaalari, mutta minulla ei. Jokaisella melkein jouluna futista kuvaavalta täytyy nimittäin löytyä pilkkihaalari takataskusta.

Noh, ei mennä vielä asioiden edelle. Jos katsotaan nämä kuvat ensin läpi.

Aika monta kuvaa sain otettua, vaikka ensimmäinen puoliaika meni siinä sivussa erilaisia pilviä ihmetellen ja kelloa katsellen minuutin välein. Espinosalle koutsi huusi jossain kohtaa ”Espinosa vamos!” ja minua hymyilytti kuulla espanjaa, kun olimme juuri katsoneet Rahapajan uusimman kauden Netflixistä. Ihana sarja eikä yhtään häiritse, vaikka se on espanjaksi.

Toisella puoliajalla Jakonen päätti kiskaista pallon maaliin ja sekös häntä hymyilytti koko loppumatsin. Olin iloinen hänen puolestaan, se oli hieno maali! Siinä oli sellaista jamppamaista terävyyttä. Lisää näitä, kiitos!

Ilta-aurinko tekee ihmeitä Veritaksella aina loppukesästä. Auringonlasku näkyy pienestä raosta stadionin nurkasta, vaikkei sitä koskaan kuviin saa järkevästi. Siitä saa vain silkinpehmeän vastavalon, josta huonolla kameralla ei saa poimittua ketään terävänä ulos, mutta onneksi täyskennolla saa.

TPS antoi liikaa siimaa vastustajalleen toisella puoliajalla, koska TPV pääsi tekemään kaksi maalia. Pelistä tuli turhan jännittävä loppua kohti, mikä toisaalta on ihan hyvä, mutta toisaalta täysin perseestä. Siinä kyyhöttää yksin jakkaralla, josta haluaisi nousta voittajana ylös ja kävellä hymyilevien pelaajien kanssa Veritaksen uumeniin palauttamaan kuvausliiviä toivottaen ovea vartioivalle järkkärille hyvää yötä. Kun muistaisi tuoda sen pirun sienipiirakan hänelle joskus.

Tämän kauden ensimmäinen arkipeli osui kuluneen viikon torstaille, kun TPS pelasi kotonaan Tampereen Pallo-Veikkoja vastaan. Se oli Tepsin kauden eka kotiottelu myöskin. Päästiin kaikki haistelemaan Veritaksen luonnonnurmea ja ihastelemaan Ääritalon lukuisia yrityksiä häiriköidä vastustajan maalivahtia.

Kauden ensimmäinen Veritas-matsi on tunnelmaltaan aina erityinen. Kun ei yhtään tiedä mitkä kaikki säännöt tällä kertaa ovat voimassa, mistä mennään tupaan sisälle ja tajuaa, ettei vieläkään muistanut ajatuksen palaakaan siitä, kun ovea vartioivalle järjestysmiehelle olisi pitänyt tehdä se pirun sienipiirakka. Oikeasti, tehkää nyt joku hänelle sienipiirakka, kun minä en ikinä muista!

Pressissä olisi ollut pullaa, mutta minä tulin jälleen kerran paikalle niin myöhään, ettei murujakaan ollut enää jäljellä korissa. Otin teetä ja olin kiitollinen, kun aina on tarjolla kahvia ja teetä. Jokaisessa futismatsissa pitäisi olla jokin tila medialle ja edes jotain virvokkeita, sitä mieltä olen. Nykypäivänä ei ole itsestäänselvyys, että media edes tulee paikalle, koska maailmassa kisataan näkyvyydestä. Kuka sitä antaa ja kenelle, kas mietitäänkö sitä hetki?

Aiemmista kausista viisastuneena otin turvallisuuspäällikön välittömästi puhutteluun, koska minä haluan tietää mitkä minun rajani ovat. Olin ajatellut Tepsin palattua Ykköseen, että turvallisuuspäällikön säännötkin palaavat sarjatasoa alemmas, mutta hän on jäänyt Veikkausliigaan kuten myös Tepsin kuvausliivit. Ilmeisesti voin kohta kaivaa kaapista Veikkausliiga täältä tulee Tepsi -paidan, koska selkeästi Tepsissä ollaan henkisesti Veikkausliigassa. Se ei tietenkään ole väärin, sillä henkinen työ on puoli voittoa ihan kaikessa. Ehkä kauden lopussa Veikkausliiga häämöttää, kun jo alusta asti ollaan kuin mitään Ykköstä ei olisi olemassakaan.

Turvallisuuspäällikkö ei siis anna minun tälläkään kaudella kipittää kentän laitoja nurmikon puolella enkä minä saa huljutella varpaitani ihanan silkkisellä Veritaksen nurmikolla. Olen tästä kovin katkera. Ei ole olemassa mitään niin ihanaa nurmea kuin Veritaksen nurmi ja minun varpaani haluavat kokea silkin allaan aina, kun on siihen sopivat olosuhteet. Mmm.

Tauolla söin makkaraa, kun katsomokätyrini suostui hakemaan sitä minulle. Nälkähän tuossa tulee joka kerta, kun tuommosia täysillä juoksevia ukkeleita katselee sen 45 minuuttia.

Makkaran syömisestä johtuen en todellakaan ehtinyt kuvaamaan itselleni tyypillisesti nappiksia. Otin toisen puoliajan alussa lämmittelemässä olleen Jampan kengistä kuvan sen jälkeen, kun olin anellut häntä menemään kentälle tekemään maaleja.

Pelin loputtua pakenin paikalta hyvin nopeasti, vaikka mietinkin, että ehkä tällä kaudella voisi taas käväistä pressin puolella pelin jälkeen aiheuttamassa pahennusta. Juntunen-debyyttini on jäänyt mieleen hyvin, höhö! 

Itse valokuvaamisesta sen verran, että toisen puoliajan aikana vaihdoin kameraa hetkeksi. Otin vanhalla 70D:llä pari kuvaa ja melkein itku tulee, kun sillä on vaan niin ihana kuvata jalkapalloa. Löydän miehet kentällä sillä paljon paremmin kuin 5D:llä. En tiedä huomaatteko te mitään eroa kuvanlaadussa kahden rungon välillä, mutta minä huomaan Lightroomin avulla kyllä. Vaikea siis päättää kumpaa kameraa käyttäisi.

Tänään menen kuvaamaan naisten peliä ja ensi viikolla sitten taas miehiä keskiviikkona, jos oikein muistan. Tässä on pari tällaista kahden matsin viikkoa, jau!