Hae
Mari Hietala

EM-karsinta: Suomi–Armenia 15.10.2019

Tänään on näkynyt joka tuutissa uutisia ja kuvia eiliseen Huuhkajien makeaan voittoon liittyen, ettei se auttanut töiden jälkeen muu kuin kaivaa kamera esiin, töötätä muistikortti lukijaan ja valuttaa kuvat koneelle. Juteltiin poikaystävän kanssa siinä samalla siitä, kuinka voisin näitä futiskuvia vähän nopeamminkin tänne nettiin tuottaa. Niin ennen tuli tehtyäkin, mutta jotenkin tänä vuonna olen matsin jälkeen kaatunut sohvalle väsyneenä enkä ole edes harkinnut mitään kuvien läpikäyntiä. Niin eilenkin, möllöttelin vain sohvalla ja aina kun uutisissa näkyi pätkä matsista, osoitin telkkaria ja huikkasin poikaystävälle, että tuolla mä olin! Ihan hyvin siinä samalla olisi voinut laittaa kuvat koneelle edes, jotta ne olisivat olleet tänään valmiina odottamassa. Omaan prosessiin täytyy selkeästi tehdä muutos parempaan.
Olen tällä viikolla ollut töissä viiteen, joten eilen mulla oli töissä mukana kaikki mahdolliset kamat, joita tarvitsen yhden jalkapallo-ottelun kuvaamiseen ja ajelin Liedosta suoraan Veritakselle. Se oli ihan järkevää, sillä aika pitkälti viimeisiä parkkipaikkoja stadionin pihasta vietiin silloin puoli kuuden pintaan. Vähän puhisin, kun en saanutkaan autoani aina ja ikuisesti ennen käyttämälleni hiekkakentälle, mutta onneksi lähistöltä löytyi toinen paikka. Akkren hakemisessa ei ollut mitään suurempia haasteita, sillä on ilo tuntea jo suhteellisen hyvin tiettyjen ovien järjestysmiehet eikä siis tarvinnut alkaa säätämään minkään pressikortin kanssa, kuten joskus aiemmin joissakin peleissä. Sen kun vaan toivotti hyvää iltaa ovimiehelle ja tepasteli tupaan ilmoittautumaan.
Tällä kertaa meidän valokuvaajien työtila oli eri paikassa kuin ennen, mikä oli kyllä mielestäni hyvä ratkaisu. Veritaksen lehdistötila on aika ahdas, joten ihan hyvä, että me kuvaajat saimme mennä pölisemään ja vaihtamaan kuulumisia ikiomaan paikkaan. Tarjolla oli totuttuun tapaan ruokaa, mikä myös lämmittää aina nälkäisen emännän mieltä. Jotain muutakin välillä kuin digestivekeksejä.
Maha täynnä pääsi hyvällä mielellä siirtymään kentän laidalle odottelemaan pelin alkamista ja arvuuttelemaan onko nyt tarpeeksi vaatteita päällä vai ei. Päätin lähteä liikkeelle yhdellä merinovillapaidalla ja vaihtaa tauolla toisen, jos on kylmä. Ennen peliä vähän vilutti, mutta eipä sitä oikeastaan enää sitten muistanut, kun tuli muuta ajateltavaa.

Kiirehdin viimeisten joukossa valitsemaani päätyyn toivoen mahtuvani johonkin rakoon istumaan, sillä seisominen on vihoviimeinen korkeus kuvata jalkapalloa. Mitä alempana, sen parempi. Löysin paikan parin kuvaajan välistä ja mietin, että Tampereellakin taisi viimeksi sataa, kun Suomi voitti, ehkä siis nytkin voitaisiin voittaa. Ajatusleikin jälkeen keskityin vain kuvaamaan, välillä kaivaten Tammisen kanssa juttelua, se kun on ollut tapana kaikissa aiemmissa maaotteluissa, joita olen ollut kuvaamassa. Toisella puoliajalla tajusin Tammisen kuvaavan eri päädyssä.

Ensimmäinen maali oli ihana. Siksi niin monta kuvaa samasta tilanteesta, tuuletus, maalihali, onnea ja lisää haleja. Niin söpöjä ❤️

Tauolla kävin nappaamassa herkullisen voisilmäpullan kitusiini, join teet ja sitten taas pikaisesti toiseen päätyyn. Jännitti edelleen kovin paljon matsin lopputulos, mutta onneksi Pukki oli maalintekotuulella, niin kuin hän usein on tänä vuonna ollut. Taitava ukkeli! Kuten toki kaikki muutkin joukkueessa pelaavista. Ilo kuvata aina!

Yllä oleva kuva sai minut repeämään nauruun, huomaatte varmaan miksi?
Myös voitto pisti hymyilyttämään. Tulihan se sieltä! Ei muuta pitänytkään kuin voittaa, niin mahtavaa! Ja oli ilo olla todistamassa sitä livenä, loppuunmyydyllä stadionilla. Se meteli, mikä ihmisistä lähti, ai että! Kuulosti ja näytti ihan jalkapallolta ❤️

Kiitos Huuhkajat ❤️ OI SUOMI ON!
Suomi–Armenia 3–0

ARVONTA: Suomen jalkapallomaajoukkueen huivi x 2

Kun aloin kuvata jalkapalloa, en ollut koskaan uhrannut ajatustakaan Suomen jalkapallomaajoukkueelle. Maailmaani kuului ainoastaan SJK, ei mitään muuta. Vasta muutettuani Turkuun, ymmärsin Huuhkajien olemassaolon. Näin töistä tullessani tienvarsimainoksen Veritaksella pelattavasta pelistä, mutta en jotenkin edes ajatellut, että voisin mennä kuvaamaan maajoukkueen matsia. Heräsin tilanteeseen tosi myöhään, mutta ehdin silti akkreditoitua onneksi.
Joka kerta, kun menen kuvaamaan maaottelua, tunnen sekä ylpeyttä että kiitollisuutta. Nekin kerrat, kun Suomi on hävinnyt, minä olen ollut onnellinen jalkapallotapahtumasta, jonka sain kokea. Suomessa ovat niin harvassa ne kerrat, kun stadion on ihan täynnä. Myös jalkapallon tasossa on pieni ero pääsarjaamme verrattuna ja se on aina virkistävää kuvaamisen kannalta.

Tänä vuonna en Huuhkajia kuvannut ollenkaan, mutta TV:n välityksellä olen seurannut heidän taivaltaan kohti EM-karsintoja, jotka pelataan ensi vuonna. Ensimmäinen karsintamatsi onkin jo maaliskuussa Italiaa vastaan, hui!

Sain arvottavaksi kaksi maajoukkueen huivia, jotka joutuivat kuvattavaksi Suomen Maskussa, josta löytyi kiva tekonurmikenttä maaleineen. Arvontaan voit osallistua täällä. Mikäli et luota omaan arpaonneen ja joululahjat ovat hakusassa, surffaile maajoukkueen nettikauppaan tekemään löytöjä! Suomea on aina mukava edustaa ?