Synnytyskertomus

Mä meen nyt suoraan asiaan, koska aika on niin rajallista. En oo kirjoittanut miljoonaan vuoteen ja huomaan mun kymmensormijärjestelmänkin olevan aivan hukassa, ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1999, jolloin en vielä osannut sitä. Mitähän hittoa? Ilman en kyllä suostu elämään. Noh, joka tapauksessa, tästä postauksesta tulee jokseenkin pitkä, sillä pitkä oli synnytyskin. Synnytyskertomus nyt siis tarjolla heti alkuun, koska kävin tuossa pari viikkoa sitten vähän synnyttämässä ja siksi blogissakin on ollut kovin hiljaista.

KÄYNNISTYSAIKA

Saimme käynnistysajan lauantaille 21.8. ja tietysti toivoin, että synnytys olisi vain käynnistynyt spontaanisti ennen sitä. Niin ei kuitenkaan käynyt. Seuraavaksi toivoin, ettei meidän tarvisi jäädä sairaalaan kuitenkaan vaan päästäisiin vielä kotiin. Niinkään ei käynyt. Aloitimme sairaalassa käyriltä, jonka jälkeen lääkärin ronkittavaksi. Hän totesi kohdunkaulaa olevan vielä pari senttiä ja hädin tuskin olin edes sormelle auki. Niinpä ballonki ei tullut kuuloonkaan ja lisäksi ultratessa huomasi lapsiveden olevan vähissä, joten sairaalaan piti jäädä. Käynnistys aloitettiin näin ollen Cytotecilla, mikä ärsytti itseäni, sillä en oikein tykkää lääkkeistä. Buranakin on ihan vihoviimeinen vaihtoehto, vaikka usein se varmaan olisikin helpottanut.

Sain lääkärin sisätutkimuksesta sen päivän kovimmat supistukset. Vasta kolmas Cytotec aiheutti yöllä jotain supistuksen kaltaisia. Neljättä en ehtinyt saada, koska kello oli jo liikaa. Aamulla oli luvassa ballonki, jos paikat olisivat edenneet sen verran.

Hermostutti tietysti kamalasti, jos ballonkia ei saataisikaan laitettua. En edes tiedä mikä olisi ollut vaihtoehto siinä tilanteessa, mutta kyllä ne pallurat sinne saatiin. En pitänyt siitä asennustoimenpiteestä, vaikkei se varsinaisesti sattunutkaan.

Sen päivän pahimmat supistukset tuli jälleen sisätutkimuksesta ja tuosta ballongin asennuksesta. Joutu jopa käyttämään jo lämpötyynyä, kun vähän sattui! Päivää myöten supistukset laantuivat ja meinasi taas iskeä epätoivo, kun mitään ei oikein tapahdu. Epätietoisuus siitä tapahtuuko tarpeeksi, mutta yövuoron kätilö lohdutti jotain tapahtuvan, vaikkei missään tuntuisikaan. Ballonki ei missään vaiheessa päivää pullahtanut ulos. Olin liikaa lukenut niitä tarinoita, joissa ballonki tippuu kahdessa tunnissa. Tämä synnytyskertomus ei valitettavasti ole sellainen. 😀

Maanantaiaamuna lääkäri ronkki ja sai ballongin ulos. Se tarkoitti tavaroiden pakkaamista ja synnytyssaliin siirtymistä. Vihdoin jotain valoa tunnelin päässä! Päästäisiin synnyttämään!

SYNNYTYSSALISSA

Synnytyssalissa aloiteltiin hommat puolen päivän jälkeen pohjalaiskätilön kanssa. Oli kuulkaa kotoisa olo, kun lakeuksien emäntä puhui kieltä, johon olen enemmän tottunut kuin turkuun. Puhkaistiin kalvot ja se vähäinen lapsivesi liruteltiin pois. Jottei liian positiivista tarinaa tulisi, kyllähän se vesi vihreää toki oli. Sitten odoteltiin. Mitään ei tapahtunut paitsi kätilö vaihtui. Seuraava oljenkorsi oli perinteinen oksitosiinitippa, josta tuli hailakoita supistuksia, kunnes volyymia vähän säädettiin ja sitten en enää pysynytkään kipujeni kanssa perässä milloin pitäisi jotain lievitystä pyytää. En pystynyt istumaan minkään pallon päällä ollenkaan, kun siitä tuli paine ja kipu. Sain TENSIN, mutta oli siinä rajoilla auttoiko se vai pahentiko. Sitä kuitenkin käytettiin. Ilokaasua testasin, mutta hylkäsin sen, kun tuli huono olo vähän eikä kiinnostanut mikään oksentelu sen kaiken päälle. Kiemurtelin kivuissani iltaa myöten, kunnes pyysin kätilöltä apua. En ollut auennut kuin pari hassua senttiä siihen mennessä, vaikka kivut olivat ihan jäätävät.

Nuori anestesialääkäri tuli vapauttamaan minut tuskistani, asentamaan epiduraalia siis. Onneksi en tiedä millaisen piikin kanssa hän operoi minun selässäni, sillä lääkkeiden lisäksi vihaan piikkejä. Kun TENS otettiin pois, tärisin ihan hulluna. Tajusin, ettei sen kanssa ehkä olisi pitänyt leikkiä niin pitkään. Olin jotenkin tosi jännittynyt sen ja supistusten takia. Epiduraalista sanottiin, että kohta pitäisi tuntua muurahaiset molemmissa lonkissa, mutta tunsin vain vasemmalla enkä jotenkin siinä kohtaa tajunnut sitä. Sain pähkinäpallon oikean jalkani alle, mutta valitin nivusen sattuvan, joten asentoa vaihdettiin.

Kätilö ehti vaihtua taas jossain välissä ja kiemurtelin jälleen liian pitkään tuon mystisen oikean puolen kivun kanssa, kunnes yön kätilö päätti toimia. Hän yritti tarkistaa itse ensin, mikä meininki mun sisuksissa, miksi se oikea nivunen sattuu niin saatanasti joka supistuksella. Sen lisäksi siis, että oli aivan selvää epiduraalin vaikuttavan vain vasemmalle puolelle. Hän ei kuitenkaan saanut täysin selvää vauvan pään asennosta, joten paikalle kutsuttiin gynekologi. Hän totesi vauvan olevankin jossain kivassa viistotarjonnassa. Olin myös muistaakseni vain 6 cm auki ja kello oli jo puolen yön.

Seuraavaksi paikalle kutsuttiin taas anestesialääkäri, joka tällä kertaa oli emäntäihminen ja tuikkasivat spinaalipuudutuksen mulle selkään kipujani helpottamaan. Tunsin kuinka se levisi etenkin oikealle puolelle kehoani, vasenhan oli edelleen täysin tunnoton. Spinaalipuudutus oli jotain ihan parasta ikinä. Se rauhoitti heti ja alkoi ihan jäätävä tärinä. Lihakseni kuulemma rentoutuivat viimein ja tajusin kuinka jännittynyt olin ollut jo pitkään.

Kun minä olin aivan taju kankaalla, aloitettiin asentohoito vauvan tarjonnan vuoksi. Kätilö asensi pähkinäpallon ja minut eri asentoihin aina 20 minuutin välein. Sain nukkua vihdoin, ehkä noin kolme tai neljä tuntia. Neljältä aamuyöllä alkoi tuntua hassua painetta perseessä ja tajusin hälyytellä kätilön paikalle. Hän tarkisti tilanteen ja totesi minun olevan vihdoin täysin auki. Miettikää miten paljon sai aikaiseksi rentoutumalla verrattuna siihen, mitä kivuissa kieriskely kireänä kuin viulun kieli teki yhdeksässä tunnissa!

Sain luvan alkaa ponnistaa aina, kun tulee supistus. Olin aika pihalla alkuun, miten se oikein tehdään, mutta kyllä sitten lopuksi alkoi vähän hahmottua. Se ponnistusvaihekin pitkittyi, ilmeisesti edelleen vauvan tarjonnan takia ja kun multa alkoi voimat jo loppua lopulta, pyydettiin imukuppi paikalle. Huone oli yhtäkkiä täynnä ihmisiä, Tahkis ja joku työnsivät mua tyynyistä eteenpäin, kun itse roikuin takareisissäni ja ponnistin ihan tosissaan viimeistä päivää. Muutama ponnistus siihen tarvittiin, kunnes vauva pullahti ulos vihdoin aamukuudelta.

Voisin väittää synnytyksen olleen kunnon työmaa.

VAUVA!

Tunsin jalkojeni välissä jotain lämmintä ja jäin odottelemaan lupaa ponnistaa loputkin ulos. Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen lupa tuli, tein loputkin hommat ja kuulin vauvan itkun. Sain lämpimän vauvan rinnalle ja siinä me sitten tuoreen isukin kanssa häntä ihmeteltiin. Olin niin väsynyt, etten kyennyt kuin ihmettelemään.

Meidän pieni ihme osottautui todella pieneksi, hän syntyi 42+0 ja oli vain 2555 grammaa. En tiedä mitä on tapahtunut ja missä vaiheessa raskautta, mutta onneksi tämä pieni mönkijäpoika on erittäin voimakas.

Jottei tämä postaus paisu tämän enempää, kerron vielä lyhyesti olleeni sairaalassa yhteensä 10 päivää ja vauva oli hetken vastasyntyneiden teho-osastolla. Alkumme ei ehkä ole ollut kovin helppo eikä minun oloni mikään maailman paras, mutta vähitellen jaksan enemmän ja enemmän. En silti ehkä vielä ole valmis valvomaan koko vuorokautta, mikä meillä varmaankin on ensi yönä edessä pojan päiväunikäytöksestä päätellen. Tiheää imua tuntuu olevan nimittäin. Hyvin harvaa nukkumista.

Tahkiksen roolista synnytyksessä sanon vielä sen, että onneksi hän oli paikalla, vaikka minä komensin hänet loppuajasta olemaan koskematta minuun, sillä sain hänen kosketuksesta aina jäätävän supistuksen. Se oksitosiinitippa oli siinä kohtaa ihan turha, kun minulla olisi ollut sellainen ihan omasta takaa. Sain myös jälkisupistuksia hänestä. 😀 ♥

Tämä synnytyskertomus taisi olla kovin negatiivinen sävyltään, mutta näin se nyt meni tällä kertaa. Ei voi muuta sanoa kuin että onneksi se on nyt ohi ja ollaan kotona vihdoin.

PS. Osastollakin oli pohjalaiskätilö, joka oli ihan huippu! Hän ja synnytyskätilö, ihan best!