Paalijärven patikka

Googletellessani vaellusreittejä ja luontopolkuja Etelä-Pohjanmaalta törmäsin Paalijärven patikkaan, joka on ihan uusi vaellusreitti Alajärven Paalijärvellä. Paalijärvi on sellainen pieni kylä, noin 200 asukkaan paikka maaseudulla eikä kovin kaukana Vimpelistä. Innostuinkin aika paljon, etenkin kun yhteensä patikointireitillä on pituutta yli 20 kilometriä ja sitä voi näppärästi paloa osiin kulkemalla teitä pitkin. Reitin varrella on muutamassa eri paikassa laavu, nuotiopaikka ja 3 parkkipaikkaa.

Tulimme Vimpeliin pari päivää sitten ja tietysti halusimme mennä patikoimaan Paalijärvelle, kun vähän harvassa noin muuten on vaellusreitit täällä päin. Yksi reitti löytyy Vimpelistä, mutta sitä en lähtisi koskaan talviaikaan kävelemään, se on sen verran vaativaa maastoa. Paalijärvellä taas on osuuksia, joissa ei tarvitse kiipeillä ihan koko aikaa, joten sitä pystyy kokeilemaan lumimäärän ollessa vielä ihan hallinnassa.

Kävimme eilen etsimässä Paalijärven patikan lähtöpaikkoja ja oli tarkoitus kävellä kuntoradalta Myllypurolle (5 km yhteen suuntaan), mutta se jäi haaveeksi, kun polkua ei ollut kukaan muu kävellyt ja tarjolla oli pelkkä hanki. Jäi lenkki tekemättä kokonaan, kun kaksi muuta lähtöpaikkaa olivat auraamatta emmekä saaneet autoa mihinkään. Illalla pohdimme tämän päivän suunnitelmaa ja päätimme käydä ajelemassa Paalijärvellä uudestaan ja jättää auton vaikka Latvalan kaupan pihaan, jos ei mitään muuta löydy.

Kuivaajan piha oli tänään edelleen sen sorttinen, ettei meidän kannattanut edes haaveilla kaupunkiautomme parkkeerausta sen pihaan vaan sattumalta löysimme kettutarhoille vievän tien varrelta pösöparkin. Kävelimme patikkareittiä pitkin kuivaajalle ja jatkoimme siitä merkityllä polulla.

Sinnikkyys palkittiin ja pääsimme lopulta nauttimaan maisemista, rauhasta ja ihmettelemään eri eläinten lumeen jättämiä jälkiä. Tunnistimme jäljistä oravan ja peuran, loput meni arvailuksi. Kotona tutkittuamme totesimme kanalinnun jälkien kuuluneen joko riekolle tai pyylle, pienten jäniksen jälkiä muistuttaneiden askeleiden olleen joko lumikon tai kärpän ja Myllypuron jäällä oli tainnut kävellä saukko. 

Alkutaival taittui mukavasti traktorin jälkiä pitkin, mutta reilun kilometrin verran jouduimme tarpomaan lumessa. Vain eläimet olivat tosiaan polkua kävelleet tai suhanneet sen yli pitkin poikin. Hangessa käveleminen on aika raskasta, mutta sen verran jaksoimme, että pääsimme Myllypurolle asti. Virallisesti kuivaajalta sinne matkaa on edestakaisin yhteensä 3,8 kilometriä. Ei siis mikään paha ja tosiaan näin talviaikaan menee todellakin kuntoilusta.

Kun seisoin kuvaamassa Myllypuron kylttiä, kuului metsästä ihan jäätävä rääkäisy ja mietin mikähän teurastus siellä nyt on käynnissä. Sen jälkeen kuului hetken päästä vielä kun oksa katkesi jossain ja mielikuvitukseni oli valmis. Lähdimme kuitenkin takaisin päin samaa reittiä, vaikka se raskas olikin, mutta oli sentään omat jäljet nyt valmiina. Jonkun matkaa mentyämme selvisi, mikä sen teurastusäänen aiheutti: närhi. Voi ristus millainen ääni voi linnulla olla. Ja olisihan se pitänyt tunnistaa, mutta ei sitä vaan jotenkin kauempaa osannut yhdistää. Vähän sama kuin soilla usein muka haukkuu koira ja sitten huomaakin sen olevan korppi.

Metsä oli taas ihana. Monessa kohtaa tuijotin puita ja ajattelin kuinka ihanaa olisi vain jäädä metsään. Tehdä jotain sellaista työkseen, mikä mahdollistaisi sen, että voisi vaan kaiket päivät mennä metsään. Ihailla puita ja maisemia, kuunnella eläimiä ja ihmetellä millainen aamuvilli oravilla on oikein ollut. Joka loma sama laulu. Nyt varsinkin, kun on täällä on lunta ja Varsinais-Suomessa ei. Kuka sinne muka takaisin haluaa?