Olemme asuneet nyt 2,5 vuotta maatasossa ja jaksan joka vuosi olla todella innoissani omasta pienestä pihastamme. Vaikka se onkin aivan liian pieni kaikelle, mitä haluaisin puutarhaan, olen silti onnellinen siitä vähästäkin mitä nyt on. Olen ylipäätään niin onnellinen vain siitä, että oven avaamalla on ulkona eikä rappukäytävässä. Kymmenen vuotta kerrostalossa oli kymmenen vuotta hukkaan heitettyä passiivista elämää.

Heti ensimmäisenä kesänä pihaamme ilmestyi kaksi kukkapenkkiä, yksi lavakaulus, kaksi marjapensasta ja yksi atsaleahavuviritelmä. Ensimmäisenä syksynä kylvin tulppaaneja ja krookuksia sinne tänne meidän takapihaa, mutta myyrät veivät ne kaikki. Toisena kesänä laajensin kumpaakin kukkapenkkiä ja istutin ne vähän liian täyteen kaikkea. 😄 Nyt kolmantena kesänä nautin kasvusta ja kukista.

Terassimme laitan aina täyteen ruukkuja, koska kesäkukat puutarhalta ainakin kukkivat jo valmiiksi eikä tarvitse odotella niin kuin kukkapenkkien kukkasten kanssa. Tulee ihanan kotoisaa, kun on ruukkuja siellä täällä. 😍

Kukkapenkeissä minulla on punahattuja, liljoja, jaloritarinkannus, kurjenmiekkoja, siemenistä kasvatettuja unikoita, syysleimuja, tiarella, vanhan ajan unikko (Olympia), akileija ja yksi pioni, joka ei ole kukkinut vielä koskaan. Nyt kolmantena kesänä tuntuu, että kukkapenkkien loistosta pääsee nauttimaan kunnolla.

Tarhaidänunikko Olympia minua on naurattanut eniten kukkasistani, koska se oli minulle pakkomielle. Mummoni kukkapenkissä oli sitä, joten minunkin piti saada. Onneksi entisen asuinpaikkamme takapihan kukkapenkistä sitä löytyi ja joku oli juuri harventanut, kun satuin paikalle. Otin pari kuivunutta alkua mukaani, tungin multaan ja niinpä ne vain lähtivät kasvamaan. Nyt kukkapenkkini muistuttaa mummoni kukkapenkkiä: on unikkoa, akileijaa ja oransseja liljoja.

Jos meillä olisi isompi piha, laittaisin enemmän marjapuskia ja pari omenapuuta. En voi kuin ihmetellä nykyajan omakotitaloasujia: piha kierretään tuijilla eikä mitään muuta istuteta. Minusta parasta on jo keväästä alkaen kiertää piha läpi ja ihailla kasvua. Ja kuinka mukava olisi syksyllä keittää omista omenoista hilloa?

Mikä peli on täydellinen tämän akan palata kentille kuvaamaan jalkapalloa? No tietysti kaksi eniten jalkapallon kuvaustaipaleeseeni vaikuttanutta joukkuetta samalla kentällä samaan aikaan: TPS ja SJK. Kuten ehkä tiedätte, ilman SJK:ta en heiluisi missään kentillä kameran kanssa. Ilman Tepsiä en olisi jatkanut valokuvausta Turkuun muutettuani. Molempien seurojen kanssa on vietetty vuosia ja edelleen SJK:n stadionilla voi ihailla mm. minun ottamia kuvia, jotka tauluiksi on kehystetty.

Odotukseni tästä paluusta kuvaamaan jälleen parin vuoden tauon jälkeen eivät olleet kovin korkealla. Ei valokuvauksellisesti eikä jalkapallollisesti. Luin ennen peliä joukkueet läpi enkä tuntenut kummastakaan joukkueesta kuin yhden tai kaksi nimeä. Heräsin myös siihen milloin olen viimeksi edes kuvannut Veikkausliigaa ja vastaus löytyy blogista: 2020. Ei ihme, että kuvausliivit olivat ehtineet vaihtaa väriä ja Veikkausliiga logoa. Pidot median tilassa eivät olleet kuitenkaan parantuneet, nyt tarjolla oli enää kahvia mustana. Muutenkin kulkeminen oli jokseenkin hankalaa, mutta ainakin meillä oli vessa! Se jos mikä voidaan laskea luksuksena. Silti median kulkemisen ja tilojen suhteen kaipaan todella paljon vanhaa. Emmekö vain voisi mennä samasta aukosta kuin pelaajat, kuten ennenkin? Kuljemme kuitenkin paljon ennen pelaajia, koska kentällä täytyy olla asemissa.

Mistä lähtien Tiitus Lehtisellä on kasvanut parta? Aivoni nyrjähtivät.

väkeä kuin sepsin maalilla

Ensimmäisellä puoliajalla häärättiin Sepsin.. eikun TP-Seinäjoen, eikun SJK:n maalilla ja yritin saada pääpallokuvia. En ole vielä koskaan osannut niitä enkä myöskään nytkään. Yllä olevan kuvan kohdalla mietin, että tämäkin on tainnut jäädä tuomarilta näkemättä kuin myös muutamat SJK:n törkeät paidassa roikkumiset. Kaikista paskin roikkuminen oli toisella puoliajalla TPS:n hyökkäyksessä keskeltä läpi. Se loppui kuin kananlento, kun TP-Seinäjoen väreissä juokseva nappasi paidasta kiinni. En tiennyt, että nykyään tämä tällainen roikkuminen on sallittua.

Juha-Jaakko Ulvila ansaitsi oman kuvansa.

viiltävä jalkapalloanalyysi

En ollut kovin yllättynyt ensimmäisellä puoliajalla, kun TPS teki maalin. He hallitsivat peliä koko ensimmäisen puoliajan ja yleensä se joukkue, joka hyökkää enemmän, voittaa. Siksi strategiana vain puolustaa on aivan äärimmäisen tylsä. Simo Valakarin SJK, joka hyökkäsi, oli ihana. Tämä SJK sai kannattajatkin turhautumaan enkä yhtään ihmettele.

Toisella puoliajalla SJK ryhdistäytyi ja peliä pelattiin enemmän TPS:n maalilla. Se näkyy näissä kuvissa, sillä en jaksanut edes yrittää sieltä päästä saada mitään kuvia. Putkeni on pitkä, mutta ei ihan niin pitkä.

Ja niin Albion Muzaci viimeisteli toisen puoliajan, vaikka SJK:kin yritti. Se ei vain riittänyt tällä kertaa ja pisteet jäivät Turkuun.

Valokuvauksellisesti oli sellaista tavallista. En ollut kamalan kiinnostunut kameran asetuksista tai miten kohtaan vastavalon. Minulla on vakiopaikat, joissa aina istun puoliajat valosta viis veisaten. Vuosien tauot ovat hieman heikentäneet nopeuttani pysyä tilanteissa mukana ja sen vuoksi oli taas muutamat hyvät otokset tarkentuneet taakse eikä eteen. Mukavaa se kuitenkin oli, joten voisin kuvitella itseni kuvaamaan Turun helteillä.

TPS – SJK 2-0