Siitä on nyt pari kuukautta, kun innostuin Curly Girl metodista todenteolla. Kun ei ole lähes vuoteen värjännyt hiuksia ollenkaan ja kuitenkin kaipaa jotain piristystä, on kiva, että piristystä voi keksiä ihan vain hoitamalla suortuviaan eri tavalla. 

Ensimmäinen kuukausi oli kivaa kuhertelua kihartuvien hiusten kanssa, kunnes ne alkoivat rasvoittua yhtäkkiä aivan liian nopeasti minun makuuni. En ole koskaan ollut ihminen, joka pesee hiuksiaan päivittäin enkä aikonut nytkään alkaa sellaiseksi. Mitä harvemmin tarvii pestä, sen parempi mielestäni. Tykkään ajatuksesta ihon omista rasvoista, koska jokin funktio niidenkin olemassaololla täytyy olla. Nykyajan ihmiset pesevät vähän liian paljon itsestään ja elinympäristöstään bakteereja pois.

Liian nopeasti likaantuvat hiukset eivät tosiaan olleet mun juttu, joten jouduin siirtyä pesemään tukkaa shampoolla hoitoaineen sijasta. Löysinkin sopivasti Wikkeltä alennuksesta jo muutenkin halvan oliivishampoon, jolla olen nyt sitten pessyt noin kuukauden päivät. Sen saman kuukauden verran hiukseni ovat alkaneet palailla kuivempaan malliin, kun olen tainnut samalla unohtaa päivittäisen freshauksen, mrr.

Edessä häämöttää myös seuraava kampaaja-aikakin jo. Silloin tukka saa kyytiä Curly Girl metodin vastaisesti ja se on ihan ok. Vaikka metodista voikin saada itselleen uskonnon, minä en kykene ihan niin orjalliseen elämään. Menen hakemaan kesätukan kampaajalta raitojen muodossa ja blondaushan nyt on ehkä huonoin asia, minkä voi tukalleen tehdä tätä metodia ajatellen.

Kampaaja-ajan lähestyminen on saanut miettimään miten aion jatkaa kiharoiden suhteen enkä rehellisesti sanottuna tiedä. Minua vaivaa ne muutamat avaamattomat shampoopullot ja väärät hoitoaineet pesuhuoneessa, jotka haluaisin käyttää pois ennen kuin hamstraan lisää silikonittomia ja sulfaatittomia hiusaineita. Tässä maailmassa on muutenkin jo tarpeeksi turhia muovipurnukoita ja haluaisin edes joskus käyttää shampoot loppuun.

Jos palaan kampaajalla käymisen jälkeen vanhoihin tuotteisiin, jotain silti jää metodista käyttöön. Hiustenkuivaustapa ja jätettävillä hoitoaineilla läträäminen. Hiuksia en ole harjannut kahteen kuukauteen enkä totta puhuen edes kaipaa harjaa enää. Alkuun se tuntui vaikealta, mutta nyt ihan normaalilta.

Eilen pääsin taas kuvaamaan jalkapalloa pitkästä aikaa. Vähän jännitti etukäteen kuinka koivuallergisen käy yläkentällä koivujen keskellä, mutta hyvin selvisin. Edelleen vetelen ilman lääkitystä menemään, vaikka periaatteessa matsia kuvatessa olisikin voinut antihistamiinia vähän popsia, mutta toisaalta taas ei, sillä vähän oli vain nenä tukossa eikä mitään sen kummempaa.

Olen hämmentynyt siitä miten hyvin nenäni tänä keväänä kestää koivua, kun viime vuonna oli pakko vetää lääkkeitä kukinnan alusta asti. Moni asia on toisin kuin vuosi sitten, joten ehkäpä olen palailemassa siihen elämään, jossa koivu aiheutti vain pientä ärsytystä eikä mitään kunnon allergiaa. Tai sitten koivu on tänä vuonna vaan tosi laimea viime vuoteen verrattuna, vaikka ennusteet pelottelivat ihan muulla?

Lämpimät kelit ovat tuoneet mukanaan muutakin kuin siitepölyn. Matsin aikana muutama mehiläinen häiriköi, perhonen lensi kuvausetäisyydelle, leppäkerttu tuli syliin ja minä sain valokuvata maassa istuen. Ihan paras kuvauskorkeus, kun on kyse jalkapallosta.

Tauolla mutustelin maailman parasta mokkapalaa ja kävin etsimässä poikaystävän kanssa kentän reunalta yhden osan, joka oli tippunut kolmannen kerran ensimmäisen puoliajan aikana kamerasta. Toisella puoliajalla vastavalosuoja sitten taas lähti irti kaksi kertaa ihan yhtäkkiä ja tuli olo, että koko kamera ilmeisesti haluaa hajota käsiin just nyt.

 

Jalkapallo oli jonkin verran viihdyttävää. TiPSin tekemät maalit latistivat tunnelmaa ainakin omalta osaltani, mutta toisella puoliajalla olin vielä toiveikas. TPS tekikin yhden maalin, mutta pari lisää olisi tietysti ollut paras. TPS sai yleisön jännittämään loppua kohti, kun muutaman kerran kuului sellainen kohahdus, että olisi voinut kuvitella olevansa isommallakin stadionilla.

Ekalla puoliajalla tuntui, että kuvasin yhtä ja samaa hyökkääjää ja toisella puoliajalla vasta hämmentynyt olinkin, kun edelleen se sama emäntä pyöri minun tähtäimessä. Mietin jo puolen vaihtojakin, että eikö nyt kaiken järjen mukaan pitäisi olla joku eri naama tällä sivulla, mutta ei, sama muija viuhtoi menemään nenäni edessä. Kuvasin siis 90 minuuttia samaa pelaajaa, mutta onneksi näissä kuvissa on vähän silti vaihtelua.