Kuulumisia
0Tein juuri pienen viherkasvikierroksen instastoryyn ja totesin kuinka kivaa on, kun sai aamun lenkistä energiaa ja nyt on kuin eri ihminen. Käytiin tosiaan aamupalan jälkeen hieman hölköttelemässä tuolla, vaikka hieman alunperin arvelutti, kun olin jotenkin turhan väsynyt. Nyt en enää ole. Ihan hyvä juttu siis, kun lähdettiin kokeilemaan lenkkeilyä.
Ostettiin reilu viikko sitten itsellemme vihdoin älykellot ja siitä on nyt lähtenyt pieni juoksukunnon parannusoperaatio. Kun eihän me olla oikeen edes juostu vaan pari kertaa aina yritetty ja sitten se on jäänyt. Nyt on paljon helpompi, kun treenit jää talteen kilometreineen sekä syketietoineen ja niitä voi verrata. Hieman masentunut olen ollut kellon kertomasta kuntoiästä, mutta haluan luottaa siihen, että kyllä se siitä vielä kohenee.
Mitä noin muuten kuuluu? Minähän en sitten kesäloman aikana postaillut pahemmin muuta kuin metsäretkijuttuja, kun jotenkin sitä teki mieluummin kaikkea muuta kuin oli koneella. Tuntuu, että instankin päivittely on nyt kokenut jonkun muutoksen, kun saatoin lomalla keksiä uusia tuulia instagramiini. Perustin neulehommille oman tilin (madebyimppu) ja nyt myöhemmin vielä futikselle (marihietalaphotography).
Oon aina pohtinut mun blogin sisältöä ja sittemmin instan rajausta, mutta sinnikkäästi pitänyt kiinni siitä, että futis kuuluu näihin kanaviin. Nyt päätin rajata sen kuitenkin ulos ja keskitän jatkossa futisjutut tuonne instaan, omalle tililleen. Jos koen tarvetta kuitenkin kirjoittaa futiksesta laajemmin suomeksi, pidätän oikeuden tehdä sen täällä blogissa.
Oon siis neulonut viime aikoina niin paljon, että se vaati oman instatilin. Neulominen on todella rentouttavaa ja pidän siitä, kun saan opetella uutta. Se fiilis on niin mahtava, kun oppii uutta. Luulin esimerkiksi aina, että kantapään tekeminen on jotain ylempää matematiikkaa, kuten se vähän onkin, mutta ei silti vaikeaa.
Kesän jäljiltä olen sitä mieltä, että välttelen farkkuja vielä parin kilon verran. En halua vielä edes kokeilla mahtuvatko ne jalkaan ja yritän keksiä kaikkia muita tapoja pukeutua töihin. Eräänä päivänä olin sukkahousut jalassa, seuraavana jumppatrikoot. Selitän myöhemmin miksi. Sitä ennen taidan kertoa vähän keskiviikon futismatsista.
Kävin tosiaan pitkän tauon jälkeen näyttäytymässä Veritas Stadionilla kameran kanssa. Oli hauskaa, vaikka tuomaripeli oli ihan eri peli kuin kentän peli. En muista koska olisin viimeksi kokenut vastaavia tunteita futiskentän laidalla ja siksi olenkin nyt erittäin inspiroitunut lajista jälleen. Hyvin pitkästä aikaa. Tuntuu hyvältä. ♥
Ja tässä viimeisessä kuvassa näette erittäin tyytyväisen työmatkapyöräilijän. Minä pyöräilin ensimmäistä kertaa ikinä perjantaina töihin ja takaisin. Se oli mahtavaa, vaikka matkan varrella olevat lukuisat liikennevalot hieman hakristavat. Eivät silti niin paljon kuin autolla ajaessa. Tämä oli myös se syy miksi seikkailin toimistossa trikoot jalassa. En jaksanut alkaa miettiä mitään vaatteiden vaihtoa, koska juoksuhousut ovat aika mukavat ja käytän niitä muutenkin nykyään hyvin usein ihmisten ilmoilla.
Täällä siis ollaan arjessa kiinni aika tiukasti jo, eikä se ole haitannut yhtään. Oli mukava olla lomalla, mutta niin on myös mukavaa, kun on aikataulut ja rutiinit. Mitä sulle kuuluu?
Kansallispuiston uumenista takaisin sivistykseen
Kolmas vaelluspäivä Urho Kekkosen kansallispuistossa valkeni kirkkaana Taajoslaavun läheisyydestä hyvin nukutun yön jäljiltä. Nukuin kuin tukki sen yön enkä ollut herännyt edes siihen, kun riekot tappelivat kaukaisuudessa. Olin virtaa täynnä, sillä näytti olevan tulossa kaunis päivä ja meillä oli enää viimeinen rutistus ensimmäistä vaellustamme jäljellä.
Valtasimme koko laavun aamupalapuuhiin, sillä paikassa ei ollut edellisen iltapäivän jälkeen näkynyt ketään muita. Kaunis tunturipuromaisema vain meidän kahden. Kelpasi syödä puuroa ja juoda aamukahvit kaikessa rauhassa ennen kuin lähdimme jatkamaan matkaamme.
Noin nelisen kilometriä käveltyämme saavuimme Luulammelle (nähtiin matkalla kuukkeleita!!). Siellä on tupa, jossa toimii kahvila. Meidän tuurillamme kahvila oli auki ja sain letun kermavaahdon kera. Ai että. Arvoimme taukoa pitäessämme kumman reitin valitsemme Kiilopään valloitukseen, 4 km suoraa nousua Luulammelta vai 6 km hieman maltillisemmin. Olin alunperin suunnitellut 6 kilometrin mukaan, joten siitä pidimme kiinni.
Nousuja koko vaelluksellamme oli niin paljon, että Kiilopäätä kohden mennessä totesin ääneen loivassa ylämäessä ”onpa kivaa, kun on tasaista”. Se ihan oikeasti tuntui siltä, se oli hassua. Eilen Turun keskustassa vastaava loiva ylämäki tuntui ihan vanhalla tavalla ylämäeltä ja ärsytti, koska olisi kiva, jos kaikki loivat ylämäet tuntuisivat tasaiselta, kuten Kiilopäälle mennessä.
Ei varmaan tarvitse sanoa, että maisemat olivat koko nousun ajan mahtavat. Suosittelen kyllä kokeilemaan tätä reittiä. Vähän raskas se on, mutta kaiken vaivan arvoinen.
Viimeisessä nousussa puuskuttaessani törmäsimme muoreihin, joista kaksi kiipesi sauvojen kanssa pitäen välillä taukoja ja kolmas poimi rinteessä mustikoita. Jäin suustani kiinni mustikkamummon kanssa kuin lapsena hiihtokisoissa ja Tahkis kiipesi minua ennen huipulle pitkin harppauksin. Minä vaihdoin kuulumisia mustikkamummon kanssa, joka kertoi poimivansa mustikoita, kun muut huilaavat. Ovat kuulemma 40 vuotta käyneet Lapissa ja lähtivät vielä kerran kokeilemaan vieläkö kykenee.
Kunpa kaikki pitäisivät omasta kunnostaan huolta kuin mustikkamummo. Huikea tyyppi!
Alaspäin mennessä mustikkamummo poimi rinteessä mustikoita eikä sauvamuoreja näkynyt enää missään. Minä odotin jo Suomen ladun huushollin näkymistä ja ihmettelin kuinka pitkä alamäki Kiilopäältä voi olla. Se ei tuntunut loppuvan koskaan.
Kun lopulta pääsimme autolle, oli ihan pöllähtänyt fiilis. Olimme ihan pihalla kaikesta maailmasta. Ei koronaa, ei somea, ei somevaikuttajia auringonkukkapelloilla, ei mitään. Kerrankin ihan totaalinen irtiotto. Se oli mahtavaa. Ensi kerralla uudestaan!