Kun olin lapsi, mulla oli naama täynnä pisamia. Teininä luin lehdistä kaikki pisamiin liittyvät jutut, koska joku muukin olisi epätoivoisesti halunnut pisamista eroon. Lehdissä ei ollut mitään taikatemppua, jolla pisamista pääsisi eroon vaan niiden neuvot liittyivät vain pisamien peittämiseen. Minä kyllä käytin meikkivoiteita ja puuteria, enkä nyt enää muista sainko pisamia piiloon, koska lopulta unohdin koko asian. En kokenut tärkeäksi kuluttaa energiaa sellaisen asian miettimiseen, jolle en tässä elämässä voi mitään. Pisamat vain ovat, jos niitä on.

Vuodet vierivät, unohdin pisamat ja lopulta ne katosivat naamasta. Ne siirtyivät käsiin. En ole ihan varma tykkäänkö pisamista käsissäni, mutta sille nyt en ainakaan mitään voi. Viime vuosina olen alkanut kaivata pisamia takaisin naamaani ja olenkin pohtinut olenko itse aiheuttanut sen jotenkin, että ne katosivat.

Kasvojeni iho on omaan silmääni usein aika punainen. Ei siis ihme, ettei sen alta näy pisamia. Olen myös hoitanut sitä turhan huonosti väärillä tuotteilla kuluneen talven ja kevään aikana, mutta en viitsinyt puteleita heittää menemäänkään vaan käytin ne kiltisti. Vuosia ennen tätä olen hoitanut ihoani vielä huonommin, joskus 10 vuotta sitten en kosteuttanut naamaani ollenkaan. Ei ihme, että muuttuu punaiseksi vähitellen? Ja ruokavaliosta jos nyt ei puhuttaisi tässä yhteydessä ollenkaan.

Nykyisellään ihoni alkaa kai vähitellen voida paremmin, kunnes taas vaihdan kosteusvoidetta ja se joko sopii tai ei sovi. Ruokavalioni on myös suhteellisen hyvällä mallilla, jos nyt ei ajatella sitä, että tälläkin viikolla on tullut joka päivä syötyä vähän pullaa. Ja suklaata. Ja jäätelöä. Suurimmat kaikista silti: olen pitänyt edelleen huolta d-vitamiinin saannista sekä alkanut taas syödä rautaa vähän enemmän. Ne molemmat vaikuttavat ihoon (ja kaikkeen muuhunkin).

Tällä viikolla vessan peilin edestä tuli lähtö eräänä iltana, laukkasin makuuhuoneeseen ja kiljuin Joni, Joni, mulla on yks pisama!! Hän katsoi kunnon valon kanssa, mutta ei huomannut. Piti taluttaa pesuhuoneeseen ja näyttää. Siinä se on nenänvarressa. Yksi pieni likaiselta näyttävä läntti, joka ei lähde pesemällä pois (joka toki saattaa olla myös kesakko, joku tummempi ja aikuisempi versio pisamasta).

Viime viikolla tuli otettua vähän rauhallisemmin liikunnan suhteen, mutta lauantai-iltana suuntasimme Paraisille kiertämään Lenholmin luontopolun. Innostuin ajatuksesta, kun kuulin alueella laiduntavan vapaana karvalehmiä. Ne hassut lehmäeläimet etutukalla, tiedättehän. Tunnetaan myös normaalien ihmisten kielellä ylämaan karjana.

Luontopolku kiemurtelee metsässä ihan merenrannan tuntumassa ja ihmeteltävää riittää, sillä metsä on vanha tammilehto ja alueella kasvaa monia uhanalaisia kasveja. Vastaan tuli kukkia, joita en ole muualla koskaan nähnyt, mutta tietysti myös ihan perinteisiä kieloja ja metsätähtiä. Muutamissa puissa kasvoi sammalta ja jälkikäteen sainkin tietää alueella kasvavan myös erittäin harvinaista jalokultajäkälää, jota ei missään muualla kasva tammissa kuin Lenholmissa.

Niitä karvalehmiä emme nähneet, mutta tavallisia kyllä. Siellä ne laiduntivat vasikat mukanaan.

Alueella sanotaan elävän myös uhanalaisia hyönteislajeja, mutta niistä kaikista me nappasimme mukaamme turhan hyvin kukoistavaa lajia edustavan punkkieläimen. Sellainen kipitti meistä toisen rinnassa ja nyt täällä onkin sitten opiskeltu lähes kaikki punkkien levittämistä taudeista, niiden oireista, punkkien hajuaistista ja montako jalkaa niillä on missäkin vaiheessa elämää. On tehty punkkitarkastukset joka ilta ja olen konttinut pitkin lattioita, ettei niitä vain ole tullut vaatteiden mukana tänne. Mitään muuta ei silti ole löytynyt kuin yksi onneton pirulainen, joka ei edes suostunut heittämään veiviään, vaikka kuinka yritettiin.

Kaunis paikka punkeista huolimatta tuo Lenholmin alue. Jonain kauniina kesäpäivänä olisi kiva käydä vielä uudestaan, sillä alueella pyörii reilu 300 perhoslajia.