Hae
Mari Hietala

Surullinen metsä Pernossa

Kun tapasin Tahkiksen joskus aikoinaan, hän asui Turun Pernossa. Perno on omaan korvaani lähes yhtä pahamaineinen kuin Varissuo, enkä siis sinne todennäköisesti olisi koskaan eksynyt ilman Tahkista. Minä jopa asuin lopulta hetken aikaa hänen nurkissaan siellä ennen kuin muutimme yhdessä Raisioon.
Koska alusta asti meidän yhteinen harrastuksemme on ollut lenkkeily, ulkoilu ja nyt retkeily, ehdimme kierrellä Pernon lähimetsissä arkisin. Yksi näistä metsistä, johon Tahkis minut vei, sijaitsi (jos mitenkään osaan selittää tätä) rautatien varressa Pernon ja Naantalintien välissä. Löydätte varmaan, kun tutkitte karttaa ja katsotte mikä metsä osuu tuohon sijaintiin. Kävimme siellä vain kerran ja silloin nimesin metsän surulliseksi metsäksi. Se oli kovin surullisen näköinen tuolloin, keväällä 2018.
Elettiin huhti-toukokuuta, eikä vielä vihertänyt. Polut olivat todella mutaisia ja metsässä kasvoi kuusia, joiden alaoksat törröttivät kuivina. Metsä oli kovin pimeä ja harmaa, tunnelmaltaan jokseenkin surullinen. Ehkä siellä aiemmin asuneet liito-oravat olivat muuttaneet pois juuri ja jättäneet vain yksinäisen närhen mailleen. Sillä retkellä nimittäin näin närhen ensimmäistä kertaa elämässäni ja ihmettelin kuinka Tahkis tunnisti sen tuosta noin vaan.
Palasimme samaan metsään tämän viikon tiistaina. Mielessä oli lyhyt, nopea ja helppo palauttava pieni seikkailu Pernon surullisessa metsässä, mutta todellisuudessa olimme siellä useamman tunnin tutkimassa puunkoloja. Liito-oravia emme löytäneet, eikä närheäkään näkynyt, mutta sen sijaan mustarastasrouva aiheutti paskahalvauksen minulle ja kehtasi vielä kaiken sen säikyttelyn jälkeen mennä puun oksalle kaakattamaan moittivaan sävyyn. Siellä se marmatti kuinka tyhmä ihminen tuli sen tiluksille eikä antanut rauhassa tonkia risukasoja. Olisin nyt rikas akka, jos olisin laittanut joka kerta euron jemmaan, kun olen säikähtänyt mustarastasta.

Hämmästyin metsään laskeutuessani sen kauneudesta. Se ei välttämättä enää ollutkaan aivan yhtä surullinen. Siellä kasvoi kauniita kuusia, paljon haapoja ja muutama koivu. Siellä menee paljon kuljettuja polkuja, joita on mukava käppäillä.

Tikka oli taituroinut itselleen uuden kolon täksi vuodeksi. Ne tekevät joka kesä uuden kolon ja vanhat taas täyttyvät muilla kolopesijöillä, kuten tiaisilla, lepakoilla, näädillä, oravilla ja liito-oravilla.

Tämän metsäretken jälkeen oli niin nälkä, että ajoimme kotiin Kotipizzan kautta ja menimme kotiin tyytyväisenä mussuttamaan pizzaa. Metsä oli kiva ja tosiaan käveltävää riitti, vaikka jotenkin ajatus oli alkuun vain nopeasta kierroksesta pienessä metsässä. Se hieman harmitti, kun metsässä oli selkeästi kaadettu puita, vaikka kaiketi harventaminenkin on hyvästä.
Nyt alkaa taas iskeä niin kova nälkä, ettei auta kuin painella keittiön suuntaan. Villapaitakin voisi olla jo valmis, muttei ole, koska en osaa tehdä kaula-aukkoa. Olen nyt kaksi kertaa tehnyt sen ja sitten purkanut. Ruokaa siis seuraavaksi tekemään ja sitten kolmas yritys kaula-aukon kanssa. Toivottavasti tästä metsätarinasta oli iloa sinulle!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *