Olen tällä viikolla ollut monin tavoin huono ihminen. Eniten mielialaltani ja toisena bloggailun suhteen. Rakastan kirjoittamista, mutta en pysty siihen, jos elän keskellä itselleni epätyypillistä vuoristorataa, jota hormonit hallitsevat. Olen huomannut itsessäni muutoksen nimenomaan hormonien suhteen, sillä raskaushormonit tuntuvat hälvenevän vähitellen, mutta eivät kokonaan ja ylipäätään tuntuu kuin minulla olisi nyt jo kahden viikon PMS:t. Vähän kuin alkuraskaudessa, kun en vielä tiennyt olevani raskaana. Joka päivä piti menkkojen alkaa, mutta eivät alkaneetkaan. Nyt sitä menkkajomoa odottaa joka päivä voimistuvaksi, mutta paskat. Sitten iskee turhautuminen ja sitä mun pää ei oikein kestä, sillä en ole sellainen ihminen. En ole turhautunut, vittuuntunut enkä mitään muutakaan paskaa vaan iloinen, yleensä siis paitsi nyt. Tai olen, joka toinen päivä, kunnes tulee ilta eikä taaskaan yhtään supistusta.

Googletan synnytystä ennakoivia oireita, googletan yliaikaisuutta ja luen riskeistä. Pelkään istukan heikkenemistä ja sitä, ettei vauva saa happea enää mahassani. Tiedän tekeväni näitä asioita aivan turhaan, sillä joka päivä hän liikkuu. Ainoastaan iltaisin kuuden jälkeen herää huoli, sillä silloin hän körmähtää unille eikä välttämättä herää kunnolla edes silloin, kun minä menen nukkumaan.

SUPISTUS VAI ILMAVAIVA

Niinä päivinä, kun en ole huolissani, olen turhautunut oman kroppani ns. toimimattomuuden takia. Miksei supista? Jos supistaa, miksei ne tunnu missään? Googletin kerran jopa ”supistus vai ilmavaiva” enkä edes ole ollut ainoa, joka tätä on miettinyt. Iän vanhasta keskustelusta löytyi vastaus, jonka mukaan supistus todella saattaa provosoida ilmavaivoja. Tänään minulla oli niin kovat ilmavaivat kello 14:59, että jouduin laskea keskeneräisen villasukan käsistäni ja ojentautua oikein hengittämään. Sitten ne loppuivat. Oli minulla siinä jo tunnin verran ollut jotain, mutta en ehtinyt oikein kiinnittämään huomiota sen sukan takia, sillä se piti saada tehtyä.

41+3 eikä oikein enää naurata

KAHDEN VIIKON PMS:T

Syyttelen kroppaani aivan turhaan, sillä jo kahden viikon ajan se on valmistautunut. Olen tuntenut sen, mutta edistys on hidasta. Joka päivä on tapahtunut jotain, mutta ei kuitenkaan muka tarpeeksi. Lopputuloksena tosiaan kahden viikon PMS:t, jotka tällä viikolla ovat vieneet mielenkin mukanaan. Tuntuu todella tyhmältä ajatella kaikkea tällaista, mutta mielestäni siitä on jo ikuisuus, kun viimeksi lääkäri on todennut esimerkiksi istukan ihan siistiksi. Siitä on pian jo kuukausi!

Tiedän myös ajatuksiani vääristävän facebookryhmän, kun moni on sanonut tunteneensa kivuliaita supistuksia jo pitkään. Tai on niitä, joilla yhtäkkiä supistukset vain alkavat ja pian he jo synnyttävät. Sama lapsivesien kanssa. Minulla ei yhtään mitään supistusta paitsi yksi tosi kova ilmavaiva tänään.

Tänään tehtiin viimeinen ristiretki keskustaan ja haettiin mm. nämä herkut

Huomenna meillä on käynnistysaika. Ei yliaikaisuuskontrollia, suoraan vaan käynnistykseen. Olisin halunnut synnytyksen käynnistyvän ihan itse, mutta se ei näytä olevan mahdollista, ellei jotain mullistavaa tapahdu. Edes muutamaa supistusta.

Haluan mun ilon takaisin. Haluaisin pystyä ihastelemaan mahaani, sillä kohta sitä ei enää ole.

Onneksi ihan joka hetki ei ole kuitenkaan paskaa ja niin voisin jälleen tämänkin itkuvirren päätteeksi ihan vaikka ryhdistäytyä. Eihän sitä tiedä, vaikka olisin huomenna tähän aikaan jo synnyttänyt.

Taas näitä päiviä, kun olisi pitänyt kirjoittaa postaus jo aamupäivällä, silloin kun se ensimmäistä kertaa kävi mielessä ja hetki tuntui hyvältä. Seuraava hetki koitti nimittäin vasta nyt, sillä tuli touhuttua koko ilta kaikkea muuta vähän niin kuin unohtaen kuinka raskaana olen. Joka päivä ei kerkeä synnyttämään eikä varsinkaan kirjoittamaan postausta. Ei välttämättä kyllä edistä sitä synnytyksen alkamista se, että unohtaa täysin olevansa raskaana ja että tässä voisi jo vähitellen synnytelläkin.

Yöllä herättiin kolme kertaa ukkoseen ja onneksi joka kerta saatiin unta uudelleen, toisin kuin toissa yönä. Nukuin jotenkin tosi hyvin, jopa jo toisen kerran koko viikolla. Aamulla nukuttiin vähän turhan pitkään, mutta pitkästä aikaa oli oikein energinen olo jo päivällä eikä vasta illalla. Viimeisen ukkosherätyksen jälkeen taisi vähän supistaa, mutta nukahdin silti. Heräsin kahdeksan aikaan supistukseen ilmeisesti ja kun mun piti laskeskella supistuksia, olin nukahtanut kesken kaiken. 😀 Ei niitä siis sen enempää tainnut sitten olla. Elättelin kuitenkin toiveita jostain suuremmasta, koska joka päivä olo on aina vaan enemmän ”erilainen” ja supistuksiakin alkaa vähitellen olla. Nyt en vain sitten illalla oikein ole antanut itselleni aikaa rentoutua kunnolla, sillä tuli taisteltua alla olevan kuvan villasukan kanssa tosissaan. Olen purkanut ja taas neulonut niin monta kertaa, etten kehtaa edes kertoa.

Nyt se on vihdoin valmis ja heivasin koko projektin syrjään hetkeksi. Ellei ensi yönä tule lähtöä, aloitan huomenna neuloa itselleni paitaa.

Eikä neulominen tietenkään ole ollut ainoa illan aktiviteetti vaan oli pakkomielle leipoa mokkapaloja. En vain oikeastaan koskaan leivo juuri mokkapaloja vaan haluan tehdä vaalean pohjan, jolloin leipomuksen nimi on tuulomantorttu ja vielä nimenomaan vanhan ajan kahvikuppiohje on ainoa, mikä kelpaa. Aikoinaan Seinäjoella asuessa hankin alakerran kirppikseltä yhden Myrnan ihan vaan tätä varten.

Vaikka tosiaan joka päivä ei kerkeä synnyttämään, ajattelin seuraavaksi keskittyä kerkeämään. 😀 Olisi se nyt ihan mukava synnyttää ennen kuin käynnistetään. Tänään oli siis 40+5, joten enää viikko aikaa.