Vakka-alhonmäellä taas

Olen onnistunut koukuttamaan itseni parin kuukauden tauon jälkeen villapaidan neulomiseen ja se onkin nyt kovaa kyytiä valmistumassa. Näyttää siltä tosin, että lanka loppuu kesken, joten en kovin suurta kiirettä tällä hetkellä pidä neulomisen kanssa. Silti se on vienyt mukanaan niin, etten oikein haluaisi muuta tehdä. Silti ulos on mentävä välillä ja eilen kävimmekin taas metsässä, kun päivällä vielä paistoi aurinko hieman.

Pohdimme jonkun aikaa mihin päin suuntaisimme retkelle ja lopulta löysimme itsemme parkkeeraamasta autoa Viksbergin kartanon lähistölle. Lähdimme käymään meidän uudessa lempimetsässämme Vakka-alhonmäellä.

Sää ei ollut mikään lämmin, vaikka aurinko paistoikin. Tuuli kovaa, kuten tässä viikon sisään on lähes joka päivä tuullut. Tutkimme kivet ja kannot ketunpesien toivossa, koska olisihan se hienoa löytää hyvä kettupaikka, jossa valokuvata repolaisia. Koloja olikin vaikka kuinka paljon, mutta eri asia asuuko niissä ketään. Yhtään eläintä ei tälläkään reissulla vastaan tullut. Vain peipot ja korpit lauloivat.

Kävelimme meidän hienon metsämme päähän asti, käännyimme vasemmalle ja kiipesimme saman metsän kallioiden päälle. Kuljimme peurojen polkuja pitkin ja minua hieman alkoi pelottaa mahdammeko päästä alas, koska peurojen reitit tuntuvat aina välillä loppuvan johonkin jyrkänteelle. Peurat niistä kyllä pääsevät kulkemaan, mutta 80-kiloinen kömpelö akka pipo puoliksi silmillä on ihan eri tarinan päähenkilö.

Lopulta löysimme metsän toisella puolen kulkevan metsäautotien, jonne laskeuduimme kallioilta. Kävelimme takaisin Viksbergiin päin, mutta hieman ennen ihmisten ilmoille pääsemistä käännyimme toiselle metsäautotielle oikealle ja menimme katsomaan millainen metsälampi sen varrelta löytyy.

Noh, löytyi lähes kokonaan umpeen kasvanut suolampi. Ei kovin kaunis. Lammen jälkeen sen sijaan metsäautotien päästä löytyi ihan jäätävän kaunis keijumetsä. Taas se sama sammalpohja, joka tekee lähes mistä tahansa metsästä ihanan. Mutta tämä oli vanha. Vanha hieno keijumetsä, jonka polkua pitkin olisi päässyt muinaishaudalle, jota emme tällä kertaa menneet ihmettelemään.

Löysimme pienen kulkemisen jälkeen itsellemme eväspaikan. Söimme, joimme ja tulimme lumikuuron yllättämäksi. Lähdimme valumaan takaisin autolle ihan tietä pitkin, sillä eväspaikaltamme ei kovin pitkästi tarvinnut tarpoa päästäkseen Hirvonpääntielle.

Tämä retki oli 3 tuntia pitkä ja se tuntui jaloissa koko päivän. Tiesi taas tehneensä jotain. Näille retkille on aina hyvä ottaa syötävää mukaan, koska muuten eivät voimat riitä. Nyt olemme taas levänneet yli vuorokauden, joten katsotaan lähdemmekö vielä tänä iltana käymään jollain ihan tasaisen maaston kierroksella. Vähän houkuttaisi jo Kurjenrahka nimittäin.