Veikkausliiga: TPS – Ilves 7.7.2020

Kun sähköpostiin napsahti infoa 7.7. pelattavasta Veikkausliigamatsista TPS-Ilves, hetken harkittuani ilmoittauduin mukaan kuvaamaan. Akkressa piti tietysti kertoa työtehtävänsä, jota minulla ei luonnollisesti ollut, sillä kuvaan vain omaksi ja muiden iloksi. Vähän jopa jännitti mahtaako akkre mennä läpi juuri siksi, että taustallani ei ole ketään toimeksiantajaa tälle touhulle.

Meni muutamia tunteja, kunnes sähköpostiin kilahti TPS:n vastaus ”Tervetuloa!”, johon en edes vastannut, vaikka suuri aikomus oli. Jos siis luette tätä siellä Tepsin toimistolla, kiitos.

Tavoilleni uskollisesti en tietenkään lukenut mistään median ohjeita ja olinkin hieman huuli pyöreänä, kun kuulin puoli tuntia ennen matsin alkua, että tupaan mennään ihan eri paikasta kuin normaalisti. Sitä osasinkin odottaa, ettei mitään virvokkeita tulisi olemaan tarjolla, vaikka suu kyllä napsasi hieman iltateen perään. Kuivin suin oli kuitenkin mentävä ja kyllähän sitä nyt aikuinen akka koronasäännösten alla pärjää, jos on kerran pakko.

Oli ihanaa mennä Veritakselle ja etenkin Veikkausliigamatsiin. Veikkausliiga tuntuu aina oikealta. Ihan kaikkia vanhoja tuttuja en päässyt illan aikana tapaamaan, mutta edes puolet. Mieltä lämmitti nähdä Mettälän Ilarikin todella pitkästä aikaa, puhumattakaan Juho Lähteestä TPS:n paidassa.

Ensimmäisen puoliajan kuvasin lähes myötävaloon Ilveksen juostessa naama minua kohti. Kuvatessa tuntui, että kuvasin vain Ilvestä, mutta kuvia tehdessä yritin hieman tasapainottaa.

Toisella puoliajalla nälkä hiipi vähitellen ja harmitti, kun en muistanut mitään evästä mukaan. Ei auttanut kuin sinnitellä ja katsoa loppuun asti kuinka mahdotonta Tepsin oli päästä läpi Ilveksen puolustuksesta, joka esti kaikki yritykset kuin muuri.

Kuvaaminen ei yhtäkkiä ollut yhtään niin helppoa kuin aiemmin. Otin aivan ylivalottuneita kakkakuvia ja toisaalta myös ihmeellistä epätarkkaa söherrystä. Tämä oli hyvä muistutus siitä, että mitään ei voi pitää itsestäänselvyytenä. Ei edes jalkapallon valokuvaamista.