Meidän ensimmäisen vaelluksen ensimmäinen päivä
0Täällä ollaan, Turussa. Lähdimme reissuun 2,5 viikkoa sitten ensimmäisenä kohteena Rauma, sitten Vimpeli ja Ruka. Kuusamossa ollessa kiertelimme päiväretkiä ja pohdimme Karhunkierroksen vaeltamista. Ei siis sillä, että olisimme sinne itse olleet kirmaamassa siltä istumalta vaan pohdimme sen rankkuutta ynnä muuta sellaista. Siinä samalla kehittyi ajatus omasta vaelluksesta seuraavalle viikolle, sillä meidän alkuperäiset suunnitelmat kuihtuivat kasaan, kun koronan takia ei Norjan puolelle enää ollut asiaa. Niinpä kävimme metsästämässä Kuusamosta kartan sekä Lemmenjoelle että Urho Kekkosen kansallispuistoon. Sillä reissulla melkein ajoimme kolarin, mutta jollain ihmeen taidolla Tahkis väisteli niin autot kuin liikenteenjakajankin.
Ensimmäiseksi vaelluskohteeksemme valikoitui Urho Kekkosen kansallispuisto. Jäimme Saariselälle yöksi ennen kuin seuraavana päivänä siirryimme Kiilopäälle kamojemme kanssa, josta tarkoitus oli kävellä lyhyt matka Rumakuruun.
Joka kerta, kun horisontissa alkaa näkyä tuntureita, on etelän ihminen ihmeissään. Joka kerta se näky on niin vaikuttava, että sitä jää ihmettelemään hetkeksi ennen kuin taas kääntyy ja jatkaa matkaa vielä korkeammalle. Rumakuruun mennessä ei kiivetty mitenkään kovin paljon. Se oli yksi nousu ja sitten lopulta lasku ennen kuin Rumakurun vanha kämppä oli nenän edessä. Me jatkoimme siitä uudelle päivätuvalle ja jäimme sinne yöksi.
Kävimme tietysti myös turisteina ihmettelemässä itse Rumakurua. Kirkas vesi oli ihmeellistä ja sitäkin piti jäädä huokailemaan pitkäksi aikaa.
Ensimmäinen ilta oli sateinen. Kun olimme juuri saaneet teltan pystyyn, alkoi kunnon sade. Päivätuvan terassilla mietimme ajoitusta jälleen kerran. Teimme ruokaa ja tutkimme karttaa. Seuraavan päivän taivallus olisi puolet pidempi ja reittimme kulkisi poissa päiväretkireiteiltä. Jännittävää.
Reitti: Kiilopää – Rumakuru 5,6 km
Mukava aamulenkki: Konttaisen kuhaus
Torstaina täällä Kuusamossa oli voimassa ukkosvaroitus puolilta päivin alkaen, joten emme suunnitelleet päivälle mitään suurta patikointia. Minulla ainakin on sellainen mielikuva itäisen Suomen ukkosista, että niiden kanssa ei ole pelleilemistä. Niinpä päivän patikointi oli heti aamusta Konttaisen kuhaus. Kahden kilometrin reitti, joka kipuaa Konttaisen (407 m) päälle ja sieltä alas. Joissakin entisaikojen kuvissa reitillä näkyi portaita, mutta reittiä on uusittu ja nyt yhtään rappusta ei tullut vastaan.
Konttaisella pitäisi näkyä myös kuukkeleita, mutta niitäkään emme tavanneet. Viime lokakuussa käydessä hömötiaiset ja kuukkelit olivat kovin nälkäisiä, mutta nyt tosiaan eivät ilmeisesti kaipaa ihmisten avustusta ruokinnassa. Ihan hyvä tietysti niin, sillä ei lintuja olekaan tarkoitus ruokkia kuin talvella.
Maisemat Konttaisella olivat upeat ja kiipeämisen arvoiset. Eikä tuo kiipeäminen siis ollut edes mikään kovin paha, vain kilometrin verran ehkä. Puolen kilsan kohdalla sai jo vähän jäädä ihastelemaan ja siinä samalla tuli huilattua.
Jos on huono kunto ja ylämäki tuntuu ihan mahdottomalta, kannattaa vain pitää oikeasti niin paljon ja pitkään taukoja kuin tarvitsee. Kun lopulta pääsee ylös asti, on fiilis ihan mahtava, kun pystyi siihen. Kuntokin paranee vain tekemällä, vaikka se välillä ehkä tihkaseekin. Tärkeintä on, ettei luovuta.