Työpaikkaromanssi? Pöh!

Moneen otteeseen on tullut kerrottua vuoden sisään mulla ja poikaystävälläni olevan sama työnantaja. Kukaan ei ole kysynyt, mutta kerron nyt kuitenkin: kyse ei ole mistään työpaikkaromanssista. Me emme näe toisiamme töissä eikä ole kyllä tarvetta soitellakaan, ellei nyt ihan joku välttämätön pakko ole. Harvemmin on, koska meni kaksi vuotta ennen kuin ensimmäisen kerran soitin hänelle. Silloinkin ihan sattumalta.

Jos ajatellaan ihan oikeaa työpaikkaromanssia, ymmärrän niiden kutkuttavuuden. Onhan kaikki ihastumiset aina ihanan kutkuttavia ja jännittäviä. Töihin sijoittuessaan siinä on tietty helppous törmätä toiseen. Silti työpaikkaromanssit ovat vähän pyllystä, koska se kaikki venkoilu on pois työstä. Kuinka voisi keskittyä mihinkään, kun on korviaan myöten rakastunut? Ja kun pari kuukautta on kulunut, ihastus menee ohi ja jäljelle jää katkeruus? Sitten ollaankin lähes riidoissa jonkun sellaisen kanssa kenen kanssa on tarkoitus tehdä vakavamielisesti töitä ja yhteistyötä. Ei kovin hyvä asetelma. Enkä siis ole tätä itse kokeillut, mutta voin vain kuvitella miten se pahimmassa tapauksessa menee.

Me emme tosiaan töissä nähneet viime keväänä emmekä näe muutenkaan koskaan, koska olemme eri paikoissa töissä. En silti koe, että on jotenkin hyvä, kun olemme eri paikoissa vaan sillä ei oikeasti ole mitään väliä. Työelämä on työelämää ja parisuhde muuta elämää. Jos olisimme saman katon alla päivittäin, ei se muuttaisi mitään. Ihan samalla tavalla pysyisin omalla reviirilläni kuin nytkin. Mikään kuhertelu ei vain kuulu työpaikalle mielestäni.

Emme myöskään ole ainoat, jotka ovat keskenään parisuhteessa ja samalla työnantajalla töissä. Onhan vastaavia pariskuntia pilvin pimein. Minusta on tosi hauskaa, kun välillä voidaan vapaa-ajalla käydä läpi joku työasia kaiken muun arjen keskellä ja sitten taas jatkaa muihin aiheisiin. Jonkun mielestä saattaa kuulostaa stressaavalta puhua työasioista vapaalla, mutta minulla on ainakin läpi elämän ollut tarve siihen enkä ole tietenkään aina sitä voinut tehdä.