Hae
Mari Hietala

Miltä parempi kunto tuntuu

Olin niitä lapsia, jotka eivät niin kovin loistaneet koulun liikuntatunneilla. En taipunut siltaan, kuten notkeimmat meidän luokalta, pesäpallossa joskus osuin ja joskus en ja rakastin suunnistaa yksin. Suunnistaminen oli itse asiassa tosi hauskaa eikä hiihtämisessäkään mitään vikaa ollut. Muistan etäisesti joutuneeni kiusatuksi yläasteen liikuntatunnilla jossain ulkona, mutta en enää sitä mikä oli homman nimi. Kiusaaminen oli kohdallani loppujen lopuksi aika lievää tai sitten vain aika kultaa muistot. En pidä siitä, että jäädään vellomaan johonkin menneeseen, sillä mitä väliä jollain peruskoulussa tapahtuneella on ihan oikeasti tässä vaiheessa elämää?
Ennemmin muistelen kivoja juttuja, kuten sitä, että eräällä liikuntatunnilla kaveri sanoi mun vatsalihasten pilkottavan. Se oli hassua, koska päivääkään en ollut asian eteen mitään tehnyt. Olin vain niin laiha.

Mulla ei ollut mikään hyvä kunto nuorena mielestäni. Kyllä minä lenkkeilin silloinkin, mutta aika lyhyitä lenkkejä koiran kanssa. Möyrin metsissä pyörällä, koska rakastin metsäpoluilla pyöräilyä. En pitänyt juoksun treenaamisesta, mutta yritin, kunnes luovutin. Hengästyin aina ihan saateristi enkä koskaan päässyt siihen kohtaan, jossa olisin tuntenut kuntoni parantuneen jotenkin ja hölkkääminen olisi ollut helpompaa. Sitä ei vain tullut. Minä vain hengästyin ja koko touhu oli ihan perseestä.
Parikymppisenä jatkoin satunnaista lenkkeilyä. Jossain kohtaa pystyin hölkkäämään 10 kilometriä, mutta vauhti ei kyllä tuolloin mikään kova ollut. En silloinkaan saanut kehitettyä kuntoani sellaiseksi, että olisin kokenut jonkun ”wow tältäkö tuntuu, kun ei hengästy” -hetken.
Viime vuonna ensimmäistä kertaa se hetki tuli vastaan. Kävelin Turun Kauppiaskatua ylöspäin kiireisin askelin ja huomasin, etten hengästynyt oikeastaan ollenkaan. Se oli ihana tunne! Olin aina hengästynyt arjessani helposti kaikissa ylämäissä ja rappusissa, mutta yhtäkkiä kuntoni olikin parantunut niin paljon, etten enää puuskuttanut kuin pieni possu.
Parempi kunto ei siis tarkoita pelkästään sitä, että jaksan lenkillä juosta enemmän vaan tärkein juttu onkin omassa arjessa jaksaminen. Etteivät ennen niin paljon vaatineet askareet kuormita enää niin paljon. Pystyy tekemään enemmän, jos haluaa!

On ollut tosi silmiä avaavaa päästä kokemaan parempi fyysinen kunto. Mulla ei oikeasti ollut hajuakaan siitä miltä sellainen tuntuu ennen kuin nyt eläessäni tätä ajanjaksoa, jolloin mulla on vihdoin peruskunto, joka todennäköisesti pitäisi kaikilla perusterveillä ihmisillä olla.
Luulen raudanpuutteen olleen se syy miksi hölkän hinkkaaminen lapsena oli niin vaikeaa. Ja ettei kunto kehittynyt. Vasta nyt, kun olen hieman yrittänyt hoitaa ferritiiniä paremmaksi, ovat lihakseni ja hapenottokykyni myös päässeet kehittymään. Raudan lisäksi oman osuutensa takuulla tekee D-vitamiini, jota syön edelleen ja aion myös syödä kesälomani alkuun asti.

Tiedätkö sä miltä hyvä kunto tuntuu? Onko sulla aina ollut hyvä kunto vai miten? Pärjäsitkö lapsena hyvin liikunnassa?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *