Hae
Mari Hietala

Suomen kesä neljässä tunnissa

Heräsimme tänään kuudelta ja ajelimme jo ennen kahdeksaa Turun motarilla kohti Saloa. Sateen jäljiltä pelloilta nousi höyry auringon osuessa ja lämmittäessä. Oli kaunista. Tie Teijoon herätti viimeistään, sillä jonkun kissa halusi välttämättä juosta tien yli pösön nokan edestä ja useampi pikkulintu lensi hippasen liian matalalta. Minä olin ihan hermoromahduksen partaalla moisen tieosuuden jäljiltä, mutta rauhoitun nopeasti, koska turha hermoilu on täysin joutavaa ja toisaalta olimme juuri matkalla rentouttavalle luontoretkelle Teijon kansallispuistoon. Vähän kartoittamaan taas tiluksia telttailun kannalta.
En ollut koskaan aiemmin käynyt Teijon kansallispuistossa. Teijossa kylläkin, joskus kymmenen vuotta sitten varmaan viimeksi. Terkkuja vaan sille isännälle kenen mökillä silloin olimme.
Vuonna 1983, kun minä synnyin ja Dingo oli kuuminta ikinä, valtio osti Teijon alueen metsät. Sitä ennen Teijossa oli pitkään ollut rautaruukkitoimintaa maaherra Lorentz Creutzin toimesta. Teijon kansallispuisto on perustettu samana päivänä kuin minusta tuli turkulainen, 1.1.2015.
Luontonäkökulmasta Teijon kansallispuisto tämän päivän kokemuksen perusteella tarjoaa ihania järvimaisemia, kalliota, kuusimetsää ja suota. Aika pitkälti siis kaikkea, mitä luontoretkellä haluaa nähdä voidakseen sanoa maisemien vaihtuneen sopivan tiuhaan. Jekurkastista löytyy muinaisranta ja alueella on myös tietysti ruukkimaisemia. Hömötiainen ja palokärkikin ilmoittivat olemassaolostaan, joten olo oli kovin kotoisa.
Kiersimme Sahajärven kierroksen, josta internet kertoi etukäteen sen olevan keskivaativa reitti ja lähemmäs 9 km pitkä. Se alkaa kahdella lossimatkalla ja reitti on käytössä vain sulan maan aikana. Halusin tälle reitille lähinnä siksi, koska lossit kuulostivat hauskalta. Hauskuus osoittautui täydeksi työksi eikä se sinänsä sitten enää naurattanut. Ekalla lossilla meinasi usko loppua ja toiselle saimme apua toiselta retkiseurueelta, joten homma sujui vähän paremmin.

Lossi piti siis ensin vetää vastarannalta omalle puolelle. Sitten mentiin sen kyytiin ja vedettiin itsemme tois puol jorpakkoa. Tässä tapauksessa jorpakon nimi oli Sahajärvi. Käveltiin Kalasuntin laavun ohi seuraavalle lossille ja toistettiin sama.

Lossien jälkeen mentiin metsään ja noustiin ylös kalliolle. Yhtäkkiä avautui mahtavat maisemat jonnekin kaukaisuuteen. Päätimme jäädä näköalapaikalle juomaan kahvit ja syömään vähän leipää sekä eilen leipomaani pullaa. Katselimme, kun kaukaisuudessa satoi joku hassu kuuro. En ollut huolissani sateesta, sillä sadetta oli luvattu vasta puoleksi päiväksi eikä kello ollut tuolloin kuin ehkä kymmenen. 

Kahvitaukomme aikana hassu kuurosadealue näytti pimentäneen suuremmankin alueen ja aurinko alkoi peittyä harmaan massan taakse. Pakkasimme kuksat reppuun ja lähdimme eteenpäin, mutta kovin kauas emme ehtineet, kun sade yllätti. Vaihdoimme takit sateen muuttuessa samaan aikaan raekuuroksi. Olisi naurattanut, jos ei olisi hämmentänyt vähän liikaa. Retkeily kaameassa sateessa ei ole niitä lempihommia, vaikka noin muuten rakastankin pientä tihkua lenkkikelinä.
Sateesta johtuen ei huvittanut kaivaa kameraa repusta ja muutama kiva kuusimetsätaival jäi kuvaamatta. Pysähdyimme esimerkiksi lepuuttamaan sielujamme erään lirin äärelle täydelliseen kuusimetsään, kunnes Tahkis epäili kuulleensa juuri ukkosen jyrisevän. En halunnut kuulla sitä ja mutisin ”tätä se mun uneni tiesi”. Olin tänä aamuna hereillä jo neljästä lähtien ja sitä ennen olin nähnyt unta myrskyn takia kaatuneesta männystä Vimpelissä.
Matkan jatkuttua hieman myöhemmin kuulin itsekin, kun ukkonen jyrisi. En ollut yhtään valmistautunut ukkoseen toukokuun puolivälissä. Minun oli tarkoitus opiskella jossain vaiheessa kesää, mitä silloin kuuluu tehdä, jos ukkonen yllättää kesken retkeilyn. Minä pelkään ukkosta ja viimeinen paikka, jossa haluan olla ukkosella, on korkea kuusi- tai mäntymetsä. Tai kallio. Tai avovesi. Tai mikä tahansa ulkona.
Kun jäljellä oli enää reilu 3 kilometriä, jatkoimme seuraavaan metsään. Olin tarkastanut sadealueet juuri puhelimella ja arvelin meidän kävelevän juuri parin pahimpien sateiden välistä. Tahkis sen sijaan tarkisti salamat ja niitähän riitti. Ihan miellyttävissä olosuhteissa siis patikoimme. Rakeita alkoi taas sataa, jyrisi ukkonen ja sitten se loppui, kunnes taas alkoi. Olimme juuri osuneet jo lähelle Hamarijärveä, joten tilanne ei tuntunut niin pahalta. Olimme suojassa puiden alla hetken, otimme kamerat ja kävimme kuvaamassa hieman.

Taas jyrisi, joten jatkoimme, kunnes viimeinen kilometrin taival alkoi. Sade helpotti eikä jyrinää enää kuulunut, joten tunsin olevani melkein jo turvassa. Kiipesimme kalliolle, laskeuduimme, kiipesimme taas ja vielä kolmannenkin kerran. Kallioille olisi muuten voinut jäädä syömään, mutta Kemiöstä tuntui syntyvän koko ajan uusia sateita eikä ulos siis viitsinyt jäädä niitä odottelemaan. Tahkis keitteli meille lounaan autolla ja söimme autossa, kun taas satoi rakeita vähän lisää.

Tämä oli varmaankin perusretki Suomen kesässä. Nopeasti vaihtuvat sääolosuhteet toivat lisämausteen tälle retkelle. Olen onnellinen, kun en nähnyt yhtään salamaa eikä siis ukkonen yllättänyt kunnolla. Onnistuimme kaiketi kävelemään ukkospuuskien välistä ja ihan hyvä niin. En usko metsän olevan kaikista turvallisin paikka silloin, kun salamoi.
Onko sulla jotain vinkkejä siihen, mitä silloin kannattaa tehdä, jos ukkonen yllättää luonnossa?

2 kommenttia

  1. M.T. Ainasoja | mtainasoja.fi kirjoitti:

    Teijo on kiva ja Sahajärven kierros (ympäristöineen) on erityisen kiva! Olen käynyt siellä useamman kerran. Nukuinkin kerran Kalasuntissa – mutta silloin alkoi yöllä hirveä myrsky (onneksi ei ukkonen, vaan ihan vain kova tuuli), jonka alta jouduimme aamulla viilettämään pakoon.

    Minäkin pelkään ukkosta aivan hirveästi. Retkeillessä ukkosella on tärkeintä pysyä poissa avoimilta paikoilta, yksittäisten korkeiden puiden luota, korkeilta paikoilta ja vedestä/rannasta. Sankassa metsässä ei ole kovin vaarallista, ellei myrsky osu ihan kohdalle, jolloin tuuli voi yltyä niin, että puita kaatuu. Jos joutuu myrskyn silmään metsässä, kannattaa suojautua jonkin ison kiven tms. kiinteän kohteen viereen, jolloin putoilevat oksat ja mahdollisesti kaatuvat puut voivat jäädä sen varaan ja välttyy itse osumilta.

    En ole onneksi ikinä ollut retkeillessä sellaisessa tilanteessa, että ukkonen olisi osunut ihan kohdalle. Pahimmillakaan myrskysään retkillä en ole altistunut kaatuville puille. (Pahimman ukkosmyrskyni olen viettänyt autiotuvassa Saaristomerellä. Onneksi oli se autiotupa. Teltassa nukkuessa olisi tullut äitiä ikävä.)

  2. Mari kirjoitti:

    Kiitos tosi paljon vinkeistä! Mun täytyy kerrata nämä tuhanteen kertaan vielä, että menee päähän. 😀 Yritän kuitenkin pitää edes nuo isot kivet mielessä. Tulee aina jyrähtäessä sellanen "apua mihin voin mennä suojaan" -reaktio ja sit ku metässä ei pahemmin oikein mitään ole kuin puita.

    Just tuokin on yksi suurimmista peloista, että yöllä teltassa nukkuessa iskisi joku järjetön myrsky. Joutuu säätiedotuksia tutkia tarkasti ennen kuin lähtee telttailemaan tai pidemmälle retkelle eikä sillonkaan niistä ennusteista ole välttämättä hyötyä, kun säät muuttuu nykyään niin tiuhaan tahtiin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *