Huomenta! Kotiuduttiin reissusta keskiviikkona ja ai että kuinka ihanaa oli tulla kotiin. Kodin tuoksu ja kaikki ne rutiinit, joita toistan arjessa ja myös lomalla. Ensimmäinen yö omassa sängyssä ja ensimmäinen aamupala, mmm.

Reissussa tuli sellainen olo, että parvekkeelle on saatava jo kukkia, vaikka tiedän nyt olevan hieman turhan aikaista. Vielä voi tulla vaikka ja mitä yöpakkasia, joten hörsylöiden kanssa täytyy olla tarkkana, ettei pakkanen pääse yllättämään.

Olemme parin päivän aikana kiertäneet kaikki alueen kukkapaikat ja nyt olen onnellinen, kun löysimme eilen Kukkatalosta Raisiosta just sellaisen marketan, jota pyydystin jo viime kesänä. Tavoistani poiketen ostin myös pari orvokkia. Ajattelin rakentaa ihanan sekamelskapuutarhan parvekkeellemme, mutta nyt täytyy kyllä odottaa hetki, koska tämä ei tosiaan ole ihan oikea aika hamstrata vielä kesäkukkia.

Marketan vieressä on tuubi ihan parasta aurinkorasvaa ihottumaan taipuvaiselle iholle. Minut yllättää aurinkoallergia joka kevät, kun elättelen toiveita, ettei sitä enää vain tulisi. Joka kerta se on silti tähän asti tullut ja joudun kaivaa Louis Widmerin Sun Gelin kaapista avuksi. Sitä kun laittaa, ei iske minkään valtakunnan syyhy illalla. Ihan loistava tuote. Jos kärsit aurinkoihottumasta, suosittelen kokeilemaan! Itsellä se ainakin auttaa. Bonuksena vielä se, että se lisää melaniinin tuotantoa eli ruskettumisen pitäisi olla helpompaa. Muissakin Louis Widmerin tuotteissa on ilmeisesti sama ominaisuus tuon aurinkoihottuman suhteen eli niiden kaikkien pitäisi toimia herkälle iholle hyvin, täältä (mainoslinkki) voi shoppailla mikäli kiinnostuit.

Naamalle olen käyttänyt tämän kevään ja etenkin tämän kuluneen viikon tätä ACOn kasvoille tarkoitettua aurinkorasvaa (mainoslinkki). Se on tukkinut leukani hyvin, kun nyt siinä kasvaa ikuisesti yksi jättinäppy. Ajattelin tuon jälkeen kokeilla jotain muuta merkkiä, koska kosmetiikkaa on ihan kiva vaihdella ja testailla.

Tänään saa taas sutia naamaan ja muualle aurinkovoiteita, kun ohjelmassa on Tepsin naisten futismatsin kuvaaminen klo 16 Urheilupuiston yläkentällä. Jokohan uskaltaa kuvaamaan shortsit jalassa vai mahtaako olla liian aikaista?

PS. Mun hiukset niin kaipaavat jo kampaajaa, mutta vielä pitäisi vajaa kuukausi räpistellä. Ajattelin myös kirjoittaa jossain vaiheessa ennen sitä mitä mun Curly Girl -metodille kuuluu.

Olin niitä lapsia, jotka eivät niin kovin loistaneet koulun liikuntatunneilla. En taipunut siltaan, kuten notkeimmat meidän luokalta, pesäpallossa joskus osuin ja joskus en ja rakastin suunnistaa yksin. Suunnistaminen oli itse asiassa tosi hauskaa eikä hiihtämisessäkään mitään vikaa ollut. Muistan etäisesti joutuneeni kiusatuksi yläasteen liikuntatunnilla jossain ulkona, mutta en enää sitä mikä oli homman nimi. Kiusaaminen oli kohdallani loppujen lopuksi aika lievää tai sitten vain aika kultaa muistot. En pidä siitä, että jäädään vellomaan johonkin menneeseen, sillä mitä väliä jollain peruskoulussa tapahtuneella on ihan oikeasti tässä vaiheessa elämää?

Ennemmin muistelen kivoja juttuja, kuten sitä, että eräällä liikuntatunnilla kaveri sanoi mun vatsalihasten pilkottavan. Se oli hassua, koska päivääkään en ollut asian eteen mitään tehnyt. Olin vain niin laiha.

Mulla ei ollut mikään hyvä kunto nuorena mielestäni. Kyllä minä lenkkeilin silloinkin, mutta aika lyhyitä lenkkejä koiran kanssa. Möyrin metsissä pyörällä, koska rakastin metsäpoluilla pyöräilyä. En pitänyt juoksun treenaamisesta, mutta yritin, kunnes luovutin. Hengästyin aina ihan saateristi enkä koskaan päässyt siihen kohtaan, jossa olisin tuntenut kuntoni parantuneen jotenkin ja hölkkääminen olisi ollut helpompaa. Sitä ei vain tullut. Minä vain hengästyin ja koko touhu oli ihan perseestä.

Parikymppisenä jatkoin satunnaista lenkkeilyä. Jossain kohtaa pystyin hölkkäämään 10 kilometriä, mutta vauhti ei kyllä tuolloin mikään kova ollut. En silloinkaan saanut kehitettyä kuntoani sellaiseksi, että olisin kokenut jonkun ”wow tältäkö tuntuu, kun ei hengästy” -hetken.

Viime vuonna ensimmäistä kertaa se hetki tuli vastaan. Kävelin Turun Kauppiaskatua ylöspäin kiireisin askelin ja huomasin, etten hengästynyt oikeastaan ollenkaan. Se oli ihana tunne! Olin aina hengästynyt arjessani helposti kaikissa ylämäissä ja rappusissa, mutta yhtäkkiä kuntoni olikin parantunut niin paljon, etten enää puuskuttanut kuin pieni possu.

Parempi kunto ei siis tarkoita pelkästään sitä, että jaksan lenkillä juosta enemmän vaan tärkein juttu onkin omassa arjessa jaksaminen. Etteivät ennen niin paljon vaatineet askareet kuormita enää niin paljon. Pystyy tekemään enemmän, jos haluaa!

On ollut tosi silmiä avaavaa päästä kokemaan parempi fyysinen kunto. Mulla ei oikeasti ollut hajuakaan siitä miltä sellainen tuntuu ennen kuin nyt eläessäni tätä ajanjaksoa, jolloin mulla on vihdoin peruskunto, joka todennäköisesti pitäisi kaikilla perusterveillä ihmisillä olla.

Luulen raudanpuutteen olleen se syy miksi hölkän hinkkaaminen lapsena oli niin vaikeaa. Ja ettei kunto kehittynyt. Vasta nyt, kun olen hieman yrittänyt hoitaa ferritiiniä paremmaksi, ovat lihakseni ja hapenottokykyni myös päässeet kehittymään. Raudan lisäksi oman osuutensa takuulla tekee D-vitamiini, jota syön edelleen ja aion myös syödä kesälomani alkuun asti.