Vaikka olenkin tänä vuonna löytänyt Tepsin naisosaston jalkapallosta itselleni viihdykettä ja mielekästä kuvattavaa, jokin vaivaa silti mieltäni suomalaisessa jalkapallossa. En ole tarpeeksi kartalla siitä, en kuulu mihinkään yhteisöön, en ole minkään värinen ja ainoa fanittamani koutsi seikkailee jossain jäämeren rannalla.

Päässäni pyörii tällä hetkellä hyvin sekalainen seurakunta ajatuksia, kun norjalainen futissarja Heimebane on hieman herätellyt minua. Tarvitsin yhden kauden ja vähän toista ennen kuin aloin avautua täällä kotona, mikä kaikki minun ja jalkapallon valokuvauksen välillä mättää. Tunnustin vihdoin ääneen sen, mitä en ole koskaan halunnut saattaa päivänvaloon: minun kuvausintoni laantui vuosi sitten samaa tahtia kuin TPS:n taito tehdä maaleja. Sitten he tippuivat Veikkausliigasta ja koko jengi meni uusiksi – olen edelleen ihan pihalla koko joukkueesta. En saa kiinni heidän pelistään vieläkään, en tiedä kuka on joukkueen taitavin ja harmittaa, kun kukaan ei osaa tehdä yhtä hienoja maaleja kuin Jamppa. Kaikista vähiten tiedän yhtään mitään Pikkaraisesta.

Heimebane on antanut ymmärtää joukkueen koutsilla olevan suuri vaikutus siihen mielikuvaan, mikä seurasta tulee. TV-sarjassa se vielä korostuu, kun lähtöasetelmana on tasa-arvon toteutuminen (nainen lähtee koutsaamaan miehiä) ja se, millainen työmaa on voittaa kannattajat ja koko kylä puolelleen. Ei ole helppoa mennä uudeksi esimieheksi ikinä mihinkään, ei siis varsinkaan oikeassa elämässä. Tämä TV-sarja näyttää peleistä lähinnä niitä pätkiä, joissa osataan harhauttaa monta karjua ja tehdä maali, mikä ei nyt ehkä ihan aina toteudu kaikilla pelikentillä. Ja se on harmi. Sitä minulla on ikävä. Se oli se juttu miksi alunperin edes innostuin jalkapallosta.

Minä kaipaan taitavia pelaajia, asiansa osaavia valmentajia ja peliä, jossa on joku muu juju kuin ikuinen puolustaminen. Joten siis, kommenttiboxi on avoin: kertokaa minulle mihin minun täytyy mennä, jotta saan kuvata ihanaa jalkapalloa? ?

PS. Lupaan lopettaa kitinän ja alkaa tehdä kotiläksyjä jalkapallosta. Täytyy alkaa katsoa enemmän pelejä kotioloissa, jotta opin näkemään kaiken yhtä hyvin kuin tuo toinen kuka meillä asuu. 

Meidän kesälomareissusta alkaa olla jo muutama viikko, joten on aika jatkaa postaussarjaa siltä saralta. Ajoimme yhtenä päivänä Henningsværista Skibotniin yöksi ja seuraavana päivänä jatkoimme Suomen puolelle. Matka Kilpisjärvelle ei ole pitkä, vain 60 kilometriä ja humpsis, ollaan taas porojen piirittämänä karussa erämaamaisemassa, jonka keskellä kohoaa upea Saana ja takapeilissä näkyvät lumihuiput.

Jo aamulla Skibotnissa teltassa vielä maatessani haaveilin Kilpisjärveltä saatavasta poropizzasta ja muista mukavuuksista, vaikka en totta vieköön muista olinko vuonna 2011 Kilpisjärvellä viimeksi käydessäni edes syönyt poropizzaa. Todennäköisesti en uskaltanut, mutta vuonna 2019 aioin uskaltaa. Ja niin uskalsin. Pizza oli erittäin hyvää ja sen jälkeen jaksoi taas miettiä missä seuraava yö vietettäisiin.

Päädyimme lopulta yöksi pizzapaikan viereen mökkiin, joita vuokraa Santa’s Hotels. Poroja kulki pihassa ja mökki oli aika kiva, sellainen, jossa viihtyisi takuulla talvella laskettelulomalla. Yhdessä huoneessa oli jotkut pimennysverhon tapaiset, joista olin todella onnessani. Olin todella väsynyt monen teltassa vietetyn yöttömän yön jälkeen ja kaipasin tosi paljon pimeässä nukkumista.

Päiväunien jälkeen kävimme kaupassa ja lähdimme pienelle lenkille Tsahkaljärvelle. Reitillä tuli vastaan vesiputouksia, lakan kukkia, haapanoita ja muuten vaan upeita maisemia.

Kun tulimme lenkiltä, takapihallamme majaili poro. Näin jo kaukaa sarvet ja menimme tietysti lähemmäs pällistelemään, kuten turistien kuuluu. Hän nukkui pusikossa rauhassa, kunnes me menimme mölisemään viereen.

Menimme nukkumaan ajoissa, sillä mökki piti olla luovutettuna aamulla jo 11:00 ja kaipasin itse ainakin unta ihan pirusti monen huonosti nukutun yön jälkeen. Aamulla oli ihanaa juoda maitokahvia ja syödä leipää, sillä edelliskerrasta oli jo useampi päivä. Vaikka kahvia pystyykin hätätilassa juomaan mustana, ei mikään voita kahvia maidon kanssa, mmm. Mökin luovuttamisen jälkeen seikkailumme jatkui kohti Rovaniemeä, siitä lisää reissupäiväkirjan seuraavassa osassa.