Kuten tiedätte, olen laihduttanut koko elämäni ajan onnistuen siinä ehkä kaksi kertaa. Viimeisin rutistus alkoi 1,5 vuotta sitten, mutta sen nimi ei ole laihdutus vaan elämäntapamuutos.

Elämäntapamuutos on siitä hauska, että siinä usein lisätään erilaisia rutiineja niin lautaselle kuin vapaa-ajallekin. Ei siis vähennetä mitään, vaan lisätään. Tämä on asia, jonka toivoisin jokaisen laihduttamista miettivän huomaavan.

Ensin lisätään liikuntaa, sitten ruokaa. Ja toisinpäin. Kun on saavutettu liikunta osaksi arkea, voidaan alkaa pilkkoa ruokaosuutta pienempiin osiin ja keskittyä enemmän hyviin rasvoihin, vihreään sekä C-vitamiiniin. Sitä huomaa hyvin äkkiä, että säännöllinen syöminen noin 3 tunnin välein on ihan paras tapa elää, sillä se herättää aineenvaihdunnan ja tuo mukanaan nälän. Nälkä kertoo, että keho toimii.

Minä laihduin viime vuonna 10 kiloa. Lisäämällä liikuntaa ja syömistä.

Tänä vuonna en ole laihtunut kiloakaan. Mikään ei sinänsä ole muuttunut, mutta keväällä tajusin syöväni aivan liikaa vaaleaa leipää (sämpylät, liian hyviä) ja toinen kompastuskiveni taitaa olla suklaa. Keväällä meni suklaata turhan usein, joten nyt loman jälkeen on sillekin tehtävä jotain.

Heti, kun lopetan suklaan palasten päivittäisen napsimisen, alkaa painoni pudota ja olostani tulee kivan laiha. Se ei siis sinänsä paljon vaadi, että saa painonsa putoamaan, kun vaan pitää huolta päivittäisistä rutiineista ilman liiallista herkuttelua.

Menin eilen töihin seitsemäksi, kuten joka aamu tällä viikolla. Vähän ennen ensimmäistä taukoani huomasin housuissani jotain hieman hassua ja menin sitä vessaan ihmettelemään, kun en keskellä kahvihuonetta viitsinyt alkaa housujani sen enempää räpeltää.

Olin pukenut aamulla päälleni Ginasta kesäkuun ensimmäisenä päivänä ostetut pellavahousut, joiden vyötärö tulee ylös ja joissa on kangasvyö, mikä tekee sen, että housut on pakko laittaa paidan päälle. Tämän postauksen housut siis kyseessä, jossa tietysti on juuri joku pitkähihainen eikä näy tarkalleen vyötärö niin kuin se eilen oli.

Vyötärön sulkee kaksi metalliosaa, sellaiset hakaset, tiedättehän. Sitten tulee vielä vyö, joka kiristää housut niin, ettei maha vilku mistään välistä. Paitsi toki, jos toinen hakasista menee hajalle, sitten alkaa napa pilkottaa nätisti tai se aluspaita, jos housut ovat sellaisen päällä. Voitte ehkä kuvitella kuinka kaunis näky sellainen on?

Niin minulle kävi kesken työpäivän. Alempi hakanen oli mennyt rikki ja minä jouduin vetämään paidan housuista tuohon päälle, mikä nyt vasta hienon näköistä oli, kun vyön rusetti on kuitenkin aika muhkea. Ärsytti.

Ärsyttää vieläkin vähän. Housut kestivät tasan kuukauden. Ne eivät edes olleet minulle mitenkään kireät vaan olisin sittenkin voinut ottaa niistä pienemmän koon. Käydessäni reklamoimassa myymälässä, lähdin pois tyhjin käsin, sillä noita housuja ei heillä enää ollut. Kuinka olisikaan voinut olla, ovathan ne pellavaa ja aivan ylihalvat. Myös ylihuonot minun kohdallani. Enpä tiedä onko enää luottamista pikamuotikauppojen tekeleisiin. Onko köyhällä varaa ostaa halpaa?

Vuosi ilman uusia vaatteita -haasteeni sai tästä sekä henkisen että fyysisen kolauksen, sillä vaatekaappini oli täydellinen pellavahousujen kera. Nyt sieltä puuttuvat ne tyystin. En halua, että vuoden päästä minulla on kilometrin mittainen lista, mitä kaikkia vaatteita minun täytyy ostaa sitten, kun on taas lupa. Haasteenhan tarkoitus on opettaa pärjäämään vähemmällä. Jokaisessa vaatekaapissa on silti kulmakivensä ja minusta pellava kuuluu perusvaatevarastoon.

Joten, mitä teen? Netissä *näitä nimittäin näyttäisi vielä olevan. Alennushintaan. Saako rikkoutuneen tilalle hankkia uuden?