Kun pääsin eilen kotiin töistä kaupan kautta (Prisma perjantaina kello 16 jälkeen on aina hyvä idea), istahdin perseelleni päivittämään LinkedIniin, notta hengitän edelleen viikon aspatätinä olon jälkeen. Välillä on viikon sisään saattanut tuntua siltä, etten oikein hengitä ja naamaa on kuumottanut kunnolla, mutta eilen olin erittäin paljon rauhallisempi jo kuin sitä edellisenä päivänä. Se on hyvä juttu se, sillä en pidä stressaamisesta.

Nyt tuntuu siltä, että saan taas kiinni vanhasta arjesta. Rauhasta ja mukavasta tekemisestä. Uutta työtä ei tarvitse enää niin paljon jännittää, kun on päästy jo tekemiseen kiinni eikä tarvitse arvuutella, mitä valintoja elämässään tekisi. Valinnat on toistaiseksi tehty ja nyt vaan mennään sen mukaan. Nyt voi keskittyä siihen, mitä tehtäisiin tänä viikonloppuna eikä enää tarvitse suhata myöskään kahden asunnon väliä, kun se vanha on hoidettu pois alta jo ennen meidän Kuusamon lomaa.

Arki best ❤️ Niin sanoo duussi aina instassa ja hän on kyllä ihan oikeassa.

Olen tällä viikolla tehnyt muutakin kuin paininut uusien asioiden opettelun kanssa. Olen kotona riuhtonut pahvilaatikoita kasoittain tyhjäksi ja ainakin kymmenen odottelee tuolla poistoa tästä asunnosta. Tiistaina tein pikaisen vatsistreenin ja mulla oli pitkästä aikaa pari päivää sen jälkeen vatsikset ihan kunnolla kipeät. Olin hämmentynyt, kun mun on ollut vuoden ajan tosi vaikea saada lihaksia kunnolla kipeäksi. Ilmeisesti niissä on kuitenkin jotain elämää, kun nyt kipeytyivät yli kuukauden treenitauon jälkeen.

Tätä mä tarkoitan sillä, kun alkaa saada vanhasta arjesta kiinni. Kun ehtii treenata asunnon järjestelyn lisäksi ja pääsee aamulenkille viikonloppusin halutessaan. Tänä aamuna me ei haluta, koska päätettiin nukkua pitkään ilman herätyskelloa ja ulkona on niin masentavan harmaata, että suuntaamme mieluummin keskustaan kahville ja kukkakauppoihin. Tarvitsen myös uuden aluslakan kynsiin, sillä konmaritin mun kynslakat just joku ilta heittämättä mitään pois kuitenkaan. Järjestin ne siis väreittän kasoihin, totesin niitä olevan ihan helevetisti ja päätin alkaa käyttää niitä taas. Että ne joskus kuluisivat pois. Nyt mulla on siis tollainen vanha lila lakka kynsissä ilman aluslakkaa, joten ovat jo pian kulumassa pois. Jos on vinkata joku hyvä aluslakka, laita kommenttiboxiin viestiä!

Nyt Hietala kuittaa, täytyy pukea ja lähteä sinne kylille! Vi ses later alligator!

Olin vielä viisi vuotta sitten ihan järkyttävä pitäisi-ihminen. Tiedäthän, sellainen että vähän kaikkea pitäisi tehdä, mutta ikinä mitään ei saanut aikaiseksi. Minun piti laihduttaa 15 vuotta elämästäni, mutta en kuitenkaan koskaan laihtunut. Paitsi kerran, kun lopetin suklaan syömisen iltapalaksi ja keskityin syömään oikeita välipaloja. Niin ja toisen kerran, kun aloin käydä salilla enkä ollut vielä pilannut kroppaani stressillä ja yksitoikkoisella ruokavaliolla.

Lopulta kyllästyin ainaiseen laihduttamiseen ja päätin lopettaa sen. Lopetin laihduttamisen ajattelun kaikkine lieveilmiöineen, kuten jokaisen suupalan kyttäämisen ja oman kropan senttien miettimisen. Kun tein kevyttä toimistotyötä liikkumatta vapaa-ajalla kunnolla ja syömättä monipuolisesti, kuinka viitsin olettaa saavani jotain tuloksia? Oli vain jotenkin tosi vaikea saada kiinni terveellisestä ruokavaliosta ja vielä enemmän liikkumisesta osana normaalia arkea.

Laihtumisen toivomisessa mitään sen eteen kuitenkaan tekemättä on kyse äärimmäisen paatuneesta itsensä huijaamisesta. Minä olin siinä tosi hyvä. Uskon, että moni muukin ikilaihduttaja on. Mutta arvatkaa mitä! Minulla on ilosanoma! Itsensä huijaamista voi harjoittaa eri tavalla!

Nyt kun olen muutamia kertoja käynyt patikoimassa useamman tunnin reittejä, joista viimeisin oli kilometreissäkin jo vähän jotain, olen tajunnut, että jokaisen elämäntapamuutosta tekemässä olevan pitäisi käydä keskivaativalla luontopolulla. Että ymmärtäisi miksi omaa kehoa täytyy liikuttaa, miksi täytyy olla voimaa ja miksi, herran tähden, täytyy syödä kunnolla! Pieni Karhunkierros ei esimerkiksi ole helppo rapakuntoiselle ja jos ei syö kunnolla, ei vain jaksa. Ei ikinä selviä kierrokselta pois ja jää metsään kisaamaan kuukkeleiden kanssa rusinoista, kunnes kylmettyy kuusen alle. Metsäreitillä unohtaa täydellisesti laihduttamisen, koska siellä haaste on selviytyä, ei laihtua.

Sitähän elämänkin kuuluu olla. Selviytymistä, keskittymistä hyviin asioihin ja kaikkea muuta paitsi ikuista laihduttamista. Elämäntapamuutos on vasta sitten muutos, kun pystyy lisäämään hyvät rutiinit arkeensa niiden vanhojen rinnalle, mikäli niitä vanhoja sitten enää edes kaipaa.

Minä en ainakaan kaipaa. Minä pidän tästä nykyminästä, joka on töiden jälkeen käynyt kaupassa, tehnyt 10 minuutin vatsistreenin, siivonnut hieman eteistä (sisustin), tyhjännyt astianpesukoneen ja lakannut kynnet. Siinä on kaikki asiat enemmän kuin mitä ikinä sain aikaiseksi aikakaudella, kun piti tehdä. 

Jos haluat tehdä elämäntapamuutoksen niin kuin minä tein, tässä ohjeet: aloita ulkoilu. Kun liikunnasta tulee osa arkea, kaikki muukin sujuu siinä sivussa kivuttomasti. Jopa voimakkaasti välillä. Muutos ei ole nopea, mutta se on silti muutos.