Olen onnistunut koukuttamaan itseni parin kuukauden tauon jälkeen villapaidan neulomiseen ja se onkin nyt kovaa kyytiä valmistumassa. Näyttää siltä tosin, että lanka loppuu kesken, joten en kovin suurta kiirettä tällä hetkellä pidä neulomisen kanssa. Silti se on vienyt mukanaan niin, etten oikein haluaisi muuta tehdä. Silti ulos on mentävä välillä ja eilen kävimmekin taas metsässä, kun päivällä vielä paistoi aurinko hieman.

Pohdimme jonkun aikaa mihin päin suuntaisimme retkelle ja lopulta löysimme itsemme parkkeeraamasta autoa Viksbergin kartanon lähistölle. Lähdimme käymään meidän uudessa lempimetsässämme Vakka-alhonmäellä.

Sää ei ollut mikään lämmin, vaikka aurinko paistoikin. Tuuli kovaa, kuten tässä viikon sisään on lähes joka päivä tuullut. Tutkimme kivet ja kannot ketunpesien toivossa, koska olisihan se hienoa löytää hyvä kettupaikka, jossa valokuvata repolaisia. Koloja olikin vaikka kuinka paljon, mutta eri asia asuuko niissä ketään. Yhtään eläintä ei tälläkään reissulla vastaan tullut. Vain peipot ja korpit lauloivat.

Kävelimme meidän hienon metsämme päähän asti, käännyimme vasemmalle ja kiipesimme saman metsän kallioiden päälle. Kuljimme peurojen polkuja pitkin ja minua hieman alkoi pelottaa mahdammeko päästä alas, koska peurojen reitit tuntuvat aina välillä loppuvan johonkin jyrkänteelle. Peurat niistä kyllä pääsevät kulkemaan, mutta 80-kiloinen kömpelö akka pipo puoliksi silmillä on ihan eri tarinan päähenkilö.

Lopulta löysimme metsän toisella puolen kulkevan metsäautotien, jonne laskeuduimme kallioilta. Kävelimme takaisin Viksbergiin päin, mutta hieman ennen ihmisten ilmoille pääsemistä käännyimme toiselle metsäautotielle oikealle ja menimme katsomaan millainen metsälampi sen varrelta löytyy.

Noh, löytyi lähes kokonaan umpeen kasvanut suolampi. Ei kovin kaunis. Lammen jälkeen sen sijaan metsäautotien päästä löytyi ihan jäätävän kaunis keijumetsä. Taas se sama sammalpohja, joka tekee lähes mistä tahansa metsästä ihanan. Mutta tämä oli vanha. Vanha hieno keijumetsä, jonka polkua pitkin olisi päässyt muinaishaudalle, jota emme tällä kertaa menneet ihmettelemään.

Löysimme pienen kulkemisen jälkeen itsellemme eväspaikan. Söimme, joimme ja tulimme lumikuuron yllättämäksi. Lähdimme valumaan takaisin autolle ihan tietä pitkin, sillä eväspaikaltamme ei kovin pitkästi tarvinnut tarpoa päästäkseen Hirvonpääntielle.

Tämä retki oli 3 tuntia pitkä ja se tuntui jaloissa koko päivän. Tiesi taas tehneensä jotain. Näille retkille on aina hyvä ottaa syötävää mukaan, koska muuten eivät voimat riitä. Nyt olemme taas levänneet yli vuorokauden, joten katsotaan lähdemmekö vielä tänä iltana käymään jollain ihan tasaisen maaston kierroksella. Vähän houkuttaisi jo Kurjenrahka nimittäin.

Heitin instastoryyn meidän perjantaisen 1,5 tunnin lenkin jälkeen, että nyt saa taas syyä, kun on urheiltu niim pal kauhiast. Korjasin heti perään, että ei, ei ihan oikeasti. Lenkillä käydään lenkkeilyn takia ja sitten syyään, koska täytyy syödä eikä nämä asiat liity toisiinsa henkisesti millään tavalla. Ennen vanhaan tuli nimittäin ajateltua niin, että jos urheili tietyn verran, sitten sai syödä ikään kuin palkintoja ja sehän on siis ihan sairasta.

Kun oma suhde ruokaan ja syömiseen on vihdoin 20 vuoden kituuttamisen jälkeen terveen tasolla, en pysty ymmärtämään mitään dieettejä, kuureja enkä etenkään esimerkiksi ketoilua. Eri kuurit ovat niitä, joilla oma kroppa ja varsinkin päänuppi laitetaan entistä enemmän sekaisin. Jos on pakko harrastaa erilaisia ruokavalioita, lähtisin aina liikkeelle siitä, että kysyy itseltään ”aionko toteuttaa tätä syömistapaa koko loppuelämäni”. Jos vastaus on kyllä, antaa mennä vaan ja jos vastaus on ei, yritä löytää joku sellainen tapa syödä, jonka voit pitää aina.

En halua syyllistää, mutta henkilökohtaisesti minua ahdistaa syömisen pelkääminen. Minun nuoruudestani tuttuja lausahduksia ovat ne ”älä syö sitä ja tätä ja tuota niin paljon, ettet liho”. Kieltämisen sijaan mielestäni olisi pitänyt tuoda esille asioita sallivuuden kautta. ”Syö sitä ja tätä ja tuota, että jaksat”. Miten se aina meneekin teininä niin vaikeaksi, kun kuvitellaan, ettei mitään saa syödä? Kun nimenomaan tarpeeksi syömisen on avain onneen. Kun syö tarpeeksi oikeaa ruokaa, ei tule mitään hairahduksia (vihaan myös tätä käsitettä). Vaikka syö välillä herkkuja, ne eivät koskaan ole hairahduksia. Ne ovat tietoisia valintoja. Ja kun liikkuu tarpeeksi, voi syödä lähes mitä vaan, kunhan tekee sen kohtuudella. Myös liikkuessaan tarpeeksi, keho vaatii oikeaa ruokaa ja on lähes mahdotonta syödä niin, että tilanne vaatisi jonkun kuurin, dieetin tai muodikkaan ketoilun.

Tie tasapainoon liikunnan ja syömisen välillä ei ole lyhyt matka, vaan vaatii kärsivällisyyttä. Jos tässä kohtaa ajattelet, ettet ole kärsivällinen, haluan haastaa sinut kehittämään tätä osaa itsessäsi. Mieti syitä mikset ole kärsivällinen? Sanotko minulle tähän ”pöh, en ole kärsivällinen” ja jatkat matkaasi pysähtymättä miettimään sallitko itsesi olemaan kärsimätön ikuisesti. Miksi et vaadi itseäsi olemaan kärsivällinen? Jokainen ihminen pystyy siihen, jos haluaa. Minä, jos joku tiedän sen, sillä minäkään en ollut kärsivällinen 27-vuotiaana. Muistan sen siksi, että puhuin siitä erään Antero-nimisen henkilön kanssa, jolle haluan lähettää terveiset tätä kautta tässä samalla. Ihmettelin tuolloin miksi ihmisen pitäisi olla kärsivällinen. En vain kertakaikkiaan ymmärtänyt sitä. Antero todennäköisesti ajatteli ”tulet näkemään”. Koska niin siinä kävi. Ajan myötä olen nähnyt.

Nykyään en oikeastaan ymmärrä miksi kärsimättömyys on sallittu piirre ihmisessä. Juosten kustu on lopputulema aina, kun kärsimätön ihminen tekee jotain. Kannattaisi pysähtyä ja yrittää miettiä kokonaisuutta. Luottaa elämään ja siihen, että odottaminen tuo pysyvempiä lopputuloksia hutkimisen sijaan.

Tähän perustuu se, että paras tapa laihduttaa on muuttaa elämää eikä yrittää löytää pikatietä onneen. Sitä ei nimittäin ole. Siksi kannattaa kehittää omia luonteenpiirteitä samalla matkalla, jonka kulkee muuttaessaan muita tapojaan. Kärsivällisyydellä voittaa aina isomman potin, kun jaksaa odottaa oikealla hetkellä iskemistä.

En koskaan uskonut, että laihduttamisen lopettaminen johtaa tähän hetkeen, jossa nyt olen. Olen tyytyväisempi omaan fyysiseen kuntooni ja olemukseeni kuin koskaan ennen. Olen kärsivällisempi kuin koskaan ennen, eikä kukaan ei syyllistä minua siitä, kun syön herkkuja enkä ristus viete ole moneen vuoteen syönyt kokonaista suklaalevyä ja sipsipussia yksinäni. On ihanaa harrastaa liikuntaa ja sitten syödä, että jaksaa taas. On ihanaa, kun on voimaa perseessä punnertaa metsäpolkuja ylös ja tunkata tiensä ylös kalliolle ihastelemaan maisemia ilman, että kunto loppuu ennen kuin on edes alkanutkaan. 

Hyvä uutinen kaikille elämäntapamuutoksesta haaveileville on se, että itseään voi aina kehittää. Omaa luonnetta on mahdollista kehittää ja se on vain itsestä kiinni. Nyt koronan aikaan on suuri mahdollisuus tehdä säännöllisestä liikunnasta osa omaa elämää, koska oikein muutakaan tekemistä tällä hetkellä ei ole. Ulkoile, syö, katso leffa ja toista huomenna.

PS. Olin ikuinen laihduttaja, kunnes muutin elämäni kaksi vuotta sitten ja nyt olen paremmassa kunnossa kuin koskaan. Olen edelleen ylipainoinen ja pyrin pääsemään turvalliseen vyötärönympärykseen, mutta se tulkoot ajallaan. Tältä näytin kaksi vuotta sitten.