Kun vuosi sitten lähdimme kesälomaretkelle Norjaan, pakkasin mukaan ikivanhan makuupussin kuvitellen pärjääväni sillä ihan heittämällä. Jo ensimmäinen yö osoitti minun olleen erittäin paljon väärässä ja kylmähän minun oli, vaikka yön alin lämpötila oli 9 astetta. Ennen reissua hankkimamme teltta oli hyvä, mutta makuupussini ei tosiaan ollut enää ihan nykypäivää.

Olen koko kevättalven ja kevään tiedostanut, että se makuupussi pitäisi hankkia, koska kyllä minä haluan mennä telttailemaan ja retkeilemään ihan kunnolla. Valokuvauksenkin kannalta on paljon helpompaa könytä teltasta ylös aamuyöllä kuvaamaan maisemia kuin herätä kotona neljältä ja lähteä autolla johonkin. Niinpä vihdoin eilen tein ostopäätöksen uudesta makuupussista ja tulipa siinä jotain muutakin ostettua, kun Partioaitan kassakoneeseen kilahti 308 euroa meikäläisen pankkikortilta.

Tänään tuhlaritytön seikkailut asfalttiviidakossa saivat jatkoa, sillä töiden jälkeen meillä oli Tahkiksen kanssa treffit Raision Kuninkojalla ja reilun tunnin ihmettelyn jälkeen päädyin ostamaan itselleni rinkan. Koska täytyyhän sitä makuupussi ja muut vermeet jollain kantaa sinne telttapaikalle, missä se sitten ikinä lieneekään.

Nyt on siis rahat tuhlattu retkeilyvarustefirmojen hyväksi ja enää tarvitsee sopia Tahkiksen kanssa minne lähdetään telttailemaan. Sekään ei ihan satavarmaa ole mennäänkö huomenna vai vasta viikon päästä. Minä tietysti haluaisin heti testaamaan uutta makuupussia ja rauhoittumaan luontoon, mutta toisaalta yölämpötilat vähän jännittävät.

Nämä kuvat otettiin pari viikkoa sitten pieneltä päivälenkiltä Paimiosta. Kävimme kiertämässä noin 4 kilometriä metsässä ihan vain palauttavana lenkkinä.

Kävelin eilen yli 17 kilometriä. Se on minun henkilökohtainen ennätykseni ja aiempi pisin matkani yhteensä on ollut 12 kilometriä lokakuussa Oulangan kansallispuistossa.

Koen oman suhteeni liikkumiseen, liikuntaan ja kuntoiluun muuttuneen koronakevään myötä. Korona toi ihmiset kansallispuistoihin ja me taas jouduimme alkaa etsiä muita metsiä retkeilyyn, koska ei nyt vain innosta ajatus täysistä parkkipaikoista ja ihmisten väistely pitkospuilla. Koska metsää kuitenkin Suomessa onneksi on, ei ole mikään pakko tunkea sinne mihin kaikki muut menevät. Sitä paitsi on olemassa hyvä tapa, ettei juuri siihen metsään mene, jonka parkkipaikka on jo täynnä. Kun etsimme muita metsiä, päädyimme tutkimaan paikkoja, joissa ei valmiita polkuja välttämättä ollut ja silloin retkemme myös venyivät tuntimäärissä. Se on jotenkin muuttanut ajattelua liikunnan suhteen.

On todella erilaista mönkiä metsässä tuntikaupalla kuin käydä ns. maantielenkillä. Kilometrejä ei välttämättä aina kerry montaakaan, mutta aikaa saattaa mennä ihan yhtäkkiä neljä tuntia ja jalat tuntua siltä kuin olisi juossut maratonin. Välillä olemme menneet retkille, jotka kaikki ovat alkaneet jonkun valtavan mäen tai vuoren tunkkaamisella ja se on todella tuntunut jaloissa sitten, kun samanlaisia retkiä on useampi ollut saman viikon aikana.

Huomaan nyt, etten enää ajattele kilometrejä tai liikuntakertojen määriä. Ei ole merkitystä kävinkö lenkillä viikon sisään kerran vai kolme kertaa, kävelinkö neljä vai yhdeksän kilometriä vaan eniten väliä on sillä, että on vain ollut ulkona. Kun vain on tehty joku retki johonkin metsään, jolloin ulkona on tullut oltua todennäköisesti vähintään kaksi tuntia. Emme enää selviä metsästä ulos alle kolmeen tuntiin, sillä aina meillä on eväät mukana, joita istumme syömään mättäälle. Eilen Liesjärven kansallispuistossa 17 kilometriin mahtui kolme taukoa.

Olimme eilen ulkona 6,5 tuntia. Niin kauan meillä meni, kun kävelimme, otimme kuvia ja söimme eväitä. Koko viikon ulkoilusaldo oli reilu 12 tuntia. Sitä edellisellä viikolla kymmenen ja sitä edellisellä yli 14 tuntia. Osa viikoista on tuntunut enemmän ja vähemmän jaloissa, mutta tilannetta on helpottanut, kun aloimme vihdoin osteopaatin suosituksesta venyttelemään jokaisen lenkin jälkeen.

Tähän kaikkeen liittyy vielä valokuvaus. Sanoin eilen Tahkikselle, että luontokuvauskin on sellainen asia, mikä pitäisi osittain erottaa kokonaan liikkumisesta. Että meidän pitäisi lähteä varta vasten kuvaamaan erikseen eikä liittää sitä aina osaksi liikuntasuoritusta, kuten nyt olemme tehneet. Toisaalta haluamme kuvata luontoa, mikä tarkoittaa metsissä rämpimistä, mutta toki myös ihan vaan maantieajelua. Eilen aamulla näimme pellolla ketun ja toisella metson, eikä kummallakaan meistä ollut pitkää putkea mukana.

Ajatusmaailma siis todella muuttuu ja on jo muuttunut – en liiku ollakseni kuntoilija vaan nähdäkseni luontoa ja eläimiä. Jos siinä sivussa kasvaa reisipalat ja perse, mitäs se sitten haittaa? On todella vapauttavaa, kun liikkuminen ei ole kilometrien tai liikuntakertojen mittaamista vaan kokemuksia luonnossa. Kun vihainen talitiainen tulee syöksylentoa päätä kohti puolustamaan omaa pesäkoloaan, koska luontopolku sattuu menemään sen vierestä tai joutuu pysähtyä keskelle metsää, koska ei ole varma tuleeko maailmanloppu vai palokärki. Paljon arvokkaampaa kuin se montako kilometriä näitä kumpaakaan kohtaamista varten piti kävellä.