Kansallispuiston uumenista takaisin sivistykseen
0Kolmas vaelluspäivä Urho Kekkosen kansallispuistossa valkeni kirkkaana Taajoslaavun läheisyydestä hyvin nukutun yön jäljiltä. Nukuin kuin tukki sen yön enkä ollut herännyt edes siihen, kun riekot tappelivat kaukaisuudessa. Olin virtaa täynnä, sillä näytti olevan tulossa kaunis päivä ja meillä oli enää viimeinen rutistus ensimmäistä vaellustamme jäljellä.
Valtasimme koko laavun aamupalapuuhiin, sillä paikassa ei ollut edellisen iltapäivän jälkeen näkynyt ketään muita. Kaunis tunturipuromaisema vain meidän kahden. Kelpasi syödä puuroa ja juoda aamukahvit kaikessa rauhassa ennen kuin lähdimme jatkamaan matkaamme.
Noin nelisen kilometriä käveltyämme saavuimme Luulammelle (nähtiin matkalla kuukkeleita!!). Siellä on tupa, jossa toimii kahvila. Meidän tuurillamme kahvila oli auki ja sain letun kermavaahdon kera. Ai että. Arvoimme taukoa pitäessämme kumman reitin valitsemme Kiilopään valloitukseen, 4 km suoraa nousua Luulammelta vai 6 km hieman maltillisemmin. Olin alunperin suunnitellut 6 kilometrin mukaan, joten siitä pidimme kiinni.
Nousuja koko vaelluksellamme oli niin paljon, että Kiilopäätä kohden mennessä totesin ääneen loivassa ylämäessä ”onpa kivaa, kun on tasaista”. Se ihan oikeasti tuntui siltä, se oli hassua. Eilen Turun keskustassa vastaava loiva ylämäki tuntui ihan vanhalla tavalla ylämäeltä ja ärsytti, koska olisi kiva, jos kaikki loivat ylämäet tuntuisivat tasaiselta, kuten Kiilopäälle mennessä.
Ei varmaan tarvitse sanoa, että maisemat olivat koko nousun ajan mahtavat. Suosittelen kyllä kokeilemaan tätä reittiä. Vähän raskas se on, mutta kaiken vaivan arvoinen.
Viimeisessä nousussa puuskuttaessani törmäsimme muoreihin, joista kaksi kiipesi sauvojen kanssa pitäen välillä taukoja ja kolmas poimi rinteessä mustikoita. Jäin suustani kiinni mustikkamummon kanssa kuin lapsena hiihtokisoissa ja Tahkis kiipesi minua ennen huipulle pitkin harppauksin. Minä vaihdoin kuulumisia mustikkamummon kanssa, joka kertoi poimivansa mustikoita, kun muut huilaavat. Ovat kuulemma 40 vuotta käyneet Lapissa ja lähtivät vielä kerran kokeilemaan vieläkö kykenee.
Kunpa kaikki pitäisivät omasta kunnostaan huolta kuin mustikkamummo. Huikea tyyppi!
Alaspäin mennessä mustikkamummo poimi rinteessä mustikoita eikä sauvamuoreja näkynyt enää missään. Minä odotin jo Suomen ladun huushollin näkymistä ja ihmettelin kuinka pitkä alamäki Kiilopäältä voi olla. Se ei tuntunut loppuvan koskaan.
Kun lopulta pääsimme autolle, oli ihan pöllähtänyt fiilis. Olimme ihan pihalla kaikesta maailmasta. Ei koronaa, ei somea, ei somevaikuttajia auringonkukkapelloilla, ei mitään. Kerrankin ihan totaalinen irtiotto. Se oli mahtavaa. Ensi kerralla uudestaan!
2. vaelluspäivä: tuntureilta metsän rauhaan
Toinen vaelluspäivämme Urho Kekkosen kansallispuistossa valkeni usvaisen harmaana. Rumakurun takaa työntyi jatkuvalla syötöllä pilveä toisen perään, joista osa jaksoi myös sataa. Olin nukkunut yöllä vähän niin ja näin, vaikka periaatteessa teltassa tulee yleensä kaikista parhaat unet. Jännitin varmaan, että tunturisopulit syövät itsensä läpi meidän teltasta ja koko vaellus on sitten siinä. Sopuleita ei kuitenkaan näkynyt ja teltta oli ehjä aamulla edelleen.
Purimme leirin, söimme aamupalaa ja pakkasimme kamat. Taivas alkoi kirkastua siinä samalla ja kun olimme valmiit lähtemään eteenpäin, aurinko paistoi täysillä. Oli hassua, kun ei ollut mobiiliverkkoa, eikä pystynyt mennä katsomaan puhelimella päivän säätä. Päättelin pyörälenkeille lähteneistä ihmisistä, ettei kovin paskaa keliä varmaan voi olla luvassa.
Päivän ohjelmassa oli Rumakurusta vaeltaminen Vahtamapään vierestä Taajoslaavulle. Vahtamapään osuus oli jokin karttaan merkattu kävelyreitti, joka ei kuulunut mihinkään viralliseen päiväreittiin, kuten kaikki muut kävelemämme osuudet. Melkein kävelimme ohi tuosta Vahtamapään polusta, niin pieni se oli. Pelästytimme hieman korkeammalla ruokailleet porot, jotka säntäilivät edestakaisin, kun eivät kai ensin oikein ymmärtäneet meidän olevan ihan tosissaan tulossa heidän mailleen. Sitten ne viimein juoksivat kauemmas ruokailemaan.
Maisemat Vahtamapään reitillä olivat ihanat. Kun pääsimme ensimmäisen mäen kokonaan ylös, avautuivat maisemat sekä eteen että taakse. Ihan mieletöntä. Pidimme kahvitauon tuntureiden keskellä ennen kuin lähdimme jatkamaan taas matkaa.
Reilun viiden kilometrin kävelyn jälkeen vastaan tuli ihana kirkas tunturipuro sekä risteyskohta. Pidimme ruokatauon vanhalla sillalla. Sää oli hyvin lämmin ja olimme säästyneet edelleen sadekuuroilta.
Perillä Taajoslaavulla olimme noin neljän maissa iltapäivällä. Matkaa sinne oli Rumakurusta yli 10 kilometriä. En tiedä tarkkaa lukua, koska Vahtamapään osuus perustuu taitoihini määrittää kilometrit kompassin avulla kartalta. Rumakurusta lähdimme 10:30.
Laavupaikka oli mahtavan rauhallinen ja kaunis paikka. Sen edustalla virtasi tunturipuro ja ympäristö oli tosi vehreää. Hömötiaisparvi kävi lentämässä ohitsemme ilmeisesti herkkujen toivossa. Porot tallustelivat kauempana suonlaitaa pitkin.
Menimme ajoissa nukkumaan taas. Painoi edellisen yön huonot unet sekä tietysti fyysinen suorittaminen, joten uni todella maistui. Nukuin yön kuin pieni possu enkä herännyt riekkojen mellastukseen enkä mihinkään muuhunkaan.