Mä todellakin elän somekuplassa. Olen lukenut blogeja kohta jo varmaan 15 vuotta, joten kaikki, mitä tiedän, on peräisin blogeista. Luin jonkun lehtiartikkelin kommenttipalstaa facessa ja tajusin, ettei puoletkaan suomalaisista ihan oikeasti tiedä kuka on Nata Salmela. Vaikka minulle se on päivänselvää. Toinen juttu oli se, kun vauvaryhmässä ei kaikki tienneet, mitä on fysikaaliset ja kemialliset aurinkosuojat. Silloinkin olin monttu auki, koska mielestäni asia kuuluu vähän niin kuin yleissivistykseen. Noh, ainakin tällaisen somemaailmassa elävän yleissivistykseen ilmeisesti. Silloin tajusin homman nimen olevan ihan selkeästi somekupla. Mun kuplassa kaikki tietävät Natan, mikä väri on burgundy, milloin syödään dinner ja osaa nimetä edes yhden fysikaalisen aurinkosuojan merkin.

Mikä vaara näissä kuplissa on?

Elämänkatsomus ei juurikaan kehity, kun köllöttelee omassa kuplassaan niin kuin hylje rantakalliolla kauniina kesäpäivänä. On poliittisia kuplia, somekuplia, saippuakuplia ja ties mitä kuplia, joista en halua tietää. Sitten nämä omien kupliensa sankarit kerääntyvät facebookissa iltapäivälehtien kommenttiosioon kertomaan elääkö Ida, Nata tai Laura ihan väärin. Heille ei ole olemassa tilaa, jossa joku muu elää aivan erilaista elämää kuin he itse. Ei saa säästää syömällä kasvisruokaa eikä varsinkaan kuluttamalla vain 200 euroa kuussa ruokakauppaan, vaikka on yksi lapsikin. On vain 30-luvun helletilastot, joilloin oli aivan yhtä kuuma kuin viime kesänä.

Jokainen on oman internetkuplansa seppä

Nykyajassa on se vitsaus, että toisia totuuksia haetaan googlettamalla ja valitaan se, joka on samaa mieltä kuin itse. En sitä sano, kyllähän sitä ennen vanhaan uskottiin myös vedenjumaliin ja ties mihin, mutta jotenkin vuonna 2022 se tuntuu niin hullulta. Uskotaan vaikka ja mihin salaliittoihin, etsitään se toinen totuus kun tiede ei miellytä ja sitten ollaan ihan takuulla siellä iltapäivälehtien kommenttipalstalla kertomassa omia totuuksia.

Tiedän ihmisiä ja tarinoita, kun on irtaannuttu instagramista ja löydetty paljon tekemistä sen ulkopuolella, mutta luulen, etten itse ole valmis sellaiseen. Haluan pitää mun somekuplan, jossa kaikki on ihanaa ja välillä joku muistuttaa ilmastonmuutoksesta. Haluan lukea Natan remppajuttuja ja nähdä, mitä Elisa pukee tänään päällensä.

Me oikein repästiin ja käytiin retkeilemässä pitkästä aikaa! Kohteeksemme valikoitui Vajosuo, koska polku laavulle ei ole kovin pitkä ja parkkipaikalle ei tarvitse ajaa hiekkatietä kilometritolkulla. Jälkimmäinen siksi, että pösöstä on yksi osa hajalla ja on parempi, ettei sillä tahallaan ajele kaikilla rönkköteillä. Olimme viimeksi käyneet Vajosuolla pari vuotta sitten, joten oli jo aikakin palata sinne.

Tähän mennessä aina Vajosuon polku on ollut aikamoisen mutainen, kun olemme siellä käyneet vaan ei tällä kertaa. Kovin juurakkoinen siitä on kyllä tullut ja huomaa, että se on suosittu. Olikin iloinen yllätys, kun polun varrelle oli asennettu uusia pitkospuita ja entisöity vanhoja.

Me emme oikein jaksaneet välittää sääennusteen parista sadepilvestä, joista toinen saavutti meidät heti alkuun. Kävimme polulla kääntymässä nopeasti, kun alkoi sataa ja täytyi painella takaisin autoon odottamaan hetkeksi. Siinä välillä sovin yhdestä talosta yksityisnäytön tiistaille ja kun näyttö oli sovittu, oli sadekin jo melkein ohi.

Vajosuon laavulla harvoin saa olla yksin eli ei siis koskaan. Tällä kertaa olimme yhtä aikaa yhden tosi kivan kantarellisedän kanssa, joka siis oli kerännyt muovipussin puolilleen keltaista herkkua. Vaikka usein metsästä hakeekin rauhaa, on silti mukava jutella mukavien tuntemattomien kanssa ja jakaa kokemuksia. Ainakin nyt, kun itse pönötän aika paljon kuvien pojan kanssa, joka ei osaa vielä muodostaa lauseita. Eikä kävelläkään.

Vajosuolla on aina mukavaa. Vaikka ei tällä kertaa käyty laavua pidemmällä, se riitti hyvin antamaan viikoittaisen annoksen metsän hyviä vaikutuksia meille. Kiitos jälleen kerran Suomen luonto. ♥