Tuli pitkästä aikaa taas olo, että olisi mukava vähän kirjoitella jotain. Pitkän tauon jälkeen on vain aina kauheaa aloittaa, koska pitäisi kertoa mitä kaikkea on taas ehtinyt tapahtua. Ajattelin tuossa pienen aamulenkkini aikana, että ehdottomasti haluan kertoa meneillään olevasta kahden kuukauden kuurista, jonka lääkäri minulle määräsi sekä siitä, kun pääsin kouluun vihdoin. Kahden kuukauden kuuri on kohta kestänyt sen kaksi kuukautta. 😁

Noniin, ensin se kuuri! Olen kärsinyt 1,5 vuotta kurkkukivuista ja siitä, ettei ääni kestä. Kaikki alkoi tietysti siitä, kun arkeeni alkoi kuulua enemmän puhumista työn puolesta, mutta ei se yksistään johtanut oireisiin. On myös muuta, kuten ylipaino, suklaa, kahvi ja ennen kaikkea pahimpana kaikista stressi. Koska alan muistuttaa pohjalaisisäntää innokkuuteni puolesta lääkäriin menemisen suhteen, menin vasta sitten kun oli oikeasti pakko. Sain jo keväällä lähetteen kurkkunenäkorvalääkärille ja sinnekin menin myöhässä, lähete jouduttiin uusimaan kerran. Lokakuussa lopulta taika tapahtui, varasin ajan ja menin kuulemaan tuomioni. Lääkäri ei nähnyt äänihuulia ilmeisesti (joissa uskon olevan vikaa edelleen), mutta pitkäaikaisen kurkunpääntulehduksen hän diagnosoi sekä puhui kurkkurefluksista. Ja sitten se kahden kuukauden kuuri: hän määräsi syömään happosalpaajia 2-3 kuukautta, jotta nähtäisiin parantaako se vaivat (ei kokonaan, voin jo todeta) sekä kielsi minulta kaiken IHANAN. Kahvi, tee, kaakoa, suklaa, rasvaiset ruuat, hiilihapot (se sama 2-3 kk) ja okei, stressin myös, mutta se ei ole ihanaa onneksi. Lisäksi tietysti oireita hillitsemään laihdutus ja iltaisin kielto syödä kolmea tuntia ennen nukkumaanmenoa.

No kuinka olen sitten suoriutunut?

En pysty olemaan syömättä kolmea tuntia ennen nukkumaanmenoa ihan vaan tämän normaalin arjen aikataulujen takia. Kahteen tuntiin pystyn ja se saa riittää. Olen juonut hiilihapollisia juomia välillä, joskus ihan sen takia, että tulisi röyhtäisyjä ja helpottaisi sen hetken oloa. Olen toki myös syönyt välillä rasvaisia ruokia, mutta kyllä niistä huomaa niiden aiheuttavan sellaista ns. limaa, josta olen kärsinyt koko vuoden. En ole leiponut mitään missä olisi maitosuklaata tai tummaa suklaata, valkoista kyllä. Olen myös syönyt välillä valkosuklaatwixin, vaikka välillä maistuvat turhan ällöttäviltä. Mitään vaikutusta varsinaiseen refluksiin en ole huomannut valkoisella suklaalla harvakseltaan syötynä.

Eniten vaikutusta yleisesti kaikkeen olen huomannut olevan ruokailuväleillä. Muutin ruokailujani niin, että syön vain 3-4 tunnin välein. Syön siis useimmiten neljä kertaa päivässä. Tämä on oikeasti avain kaikkeen. Koska ruokailuvälit ovat pitkiä, jokaisella aterialla joutuu syömään niin paljon, että jaksaa. Se on tehnyt todella hyvää! Oloni on koko päivän ns. tasainen eikä tule minkäänlaista heikotusta vaikka joskus ruokaväli venyisi vähän jopa neljän tunnin yli. Sitä paitsi: tämä on nyt ensimmäinen metodi vuosikausiin, mikä laihduttaa. Olen ikionnellinen, että jouduin tekemään tällaisen muutoksen, sillä ilman tätä 3-4 tunnin välein syömistä en olisi koskaan enää onnistunut laihtumaan. En jaksa uskoa kahden kuukauden suklaalakolla olleen niin paljon merkitystä kuin kokonaisuudella muuten.

Suunnitelma jatkoa varten

Joulukuussa synttäreideni aikoihin aion palata nauttimaan mustaa kofeiinitonta teetä, sitten jossain kohtaa kofeiinitonta kahvia ja ehkä joskus ensi vuonna kofeiinia. Kohti kovempia aineita! 😉 Ei vaan, paras olisi varmaan jatkaa olemista ilman, kun on kerran irti päässyt. En haluaisi toista kertaa kokea vieroitusoireita. Aion myös todellakin syödä maitosuklaata, mutta maltillisesti. Joulukuussa alan myös purkamaan happosalpaajalääkitystä. Sitä ei saa lopettaa kuin seinään. Haluaisin myös jatkaa rooiboksen juomista, jota olen nyt aamuteen sijaan nauttinut, koska ilmeisesti sen ansiosta on alkanut tukka kasvaa. 😄 Siitä saa myös rautaa, joten se ei yhtään haittaa.

ja sitten se koulu

Hain syksyn yhteishaussa muutamiin kouluihin ja pääsin nyt sitten ylempään AMK Raumalle aiheena toimitusverkoston kehittäminen. Koulu alkaa tammikuussa ja on siis täysin verkko-opinnot. Odotan innolla jo!

Tällasta täällä. 😁

On taas ollut kaikenlaista. Normaalia arkea ja sitten vähän uuttakin, kun pääsin kesäksi töihin eri osastolle. Sen myötä innostuin kaikista vanhoista asioista, kuten leikkaamaan tukkani lyhyemmäksi, kirjojen lukemisesta sekä jalkapallon valokuvauksesta. Akkresin Veritaksella pelattuun Helmareiden Suomi–Norja -matsiin ja niinpä sitten perjantaina vaelsin pelipaikalle ihmettelemään uutta katsomoa sekä kaikkia ihan eri järjestelyjä kuin mitä aiemmin on ollut. Ei pitäisi pitää taukoja, kun sitten on aina ihan pihalla missä on median tila ja mistä mennään kentälle. Onneksi Palloliiton mediaihminen on hyvin valveutunut ja ensimmäistä kertaa kuulin oikein erikseen ohjeet vielä juuri ennen matsia mistä saa kulkea. Yleensä meitä valokuvaajia lähinnä kielletään kaiken suhteen, mutta tosiaan nykyään on erilaista edes välillä.

Olin kerrankin valmistautunut kamerakaluston suhteen hyvin. Olin ladannut akut jo edellisellä viikolla tai sitten se oli rakas aviomieheni, joka niistä huolehti, mutta kuitenkin. Tilasin jopa uuden linssin- ja kennonputsaussetin ja sen lisäksi oikein käytin sitä! Putsasin linssin ja kennon, molemmat. Jälkimmäinen kyllä jännitti, mutta ajattelin, että ei se oo niin justihin, kun on kuitenkin aivan rikollisen vanha 5D Mark kakkonen käytössä. Ei tainnut käydä kuinkaan, koska en huomannut kuvissa mitään rantuja.

Jalkapallo sitten taas. Noh, en minä sitä niin hirveästi ole viime vuosina seurannut. Uusi työkaverini, entinen jalkapalloilija, tiesi kertoa Suomi-Norjan olevan tärkeä peli. Epäröinkin kannattaako minun lähteä sitä kuvaamaan, koska sitten Helmarit kuitenkin häviää. Aina, kun olen paikalla, kotijoukkue häviää. Onneksi Suomi-Norja pelattiin kuitenkin tasan. Ehkä uskallan akkreta toisenkin kerran vielä tänä vuonna. Jäi nimittäin hampaankoloon kuvaamisesta itsestään.

Jee Pippa! 🤎

pääseekö ohi vai ollaanko lähetyksessä

Onneksi useampi kuva sentään onnistui, mutta paljon jäi onnistumatta. Taukoni koronan jälkeen on venynyt liian pitkäksi ja se näkyi siinä kuinka monessa otoksessa tarkennus oli yleisössä. Kertakaikkisen paska suoritus ihmiseltä, jonka pitäisi osata kuvata jalkapalloa vaikka unissaankin. Ne kaikki kuvat, jotka olit tarkkoja, niissä oli Ria Öling. 😁 Ei se haittaa, koska tykkään Riasta, mutta ajattelin muiden viihtyvän kuvien parissa paremmin kuvattujen kohteiden vaihdellessa.

Tykkään myös ihan sikana Ellistä, joten siksi hän pääsee nyt mukaan. Siinä oli ilmeisesti jokin tv-tilanne meneillään, jonka meitsi keskeytti kuiskuttamalla ystävälliselle naiselle siinä lähellä että pääsisiköhän tuosta läpi vai joko ollaan tv:ssä. Pääsin. 😄

vastavalon voima

Vastavalossa oli voimaa kuin Veritaksen huikeassa yleisössä toisen puoliajan lopussa, vaikka ensin pelkäsin. Valo oli niin kirkas ja aurinko vielä korkealla, kun asetuin sitä vastaan uuteen itäpäätyyn. Pelkäsin, ettei koko kuvaamisesta tule mitään, mutta hyvinhän se meni. Tai siis yllättävän hyvin siihen nähden kuinka korkealla aurinko vielä oli.

tunnelma

Ensimmäisen puoliajan jännitys vaihtui toisen puoliajan lopussa mielettömään kannustukseen, joka loi stadionille upean tunnelman. Olin kiitollinen, kun sain kokea sen. Lopulta se myös tuotti tulosta kentän puolella eikä vain valokuvaajan päässä, kun Helmarit tekivät maalin ja minä pääsin rätkimään maalihalikuvia. Rehentelin kotona kuinka onkin hyvä, kun olen kuvannut Tepsiä aikoinaan niin paljon ja päässyt treenaamaan noita pelaajakasojen kuvaamisia. 😂

Oli tosi ihanaa käydä kuvaamassa sekä nähdä Helmarit ja muita tuttuja vuosien varrelta. Oli ihan parasta istua maassa ja kuvata, mikä ei aiemmin ollut mahdollista Veritaksella kuperan kentän takia. Nyt kuperuus on poissa. Hieman laiskan letkeä olen toki nykyään kuvien tekemisen ja blogin kirjoittamisen suhteen, mutta vetoan pikkulapsiarkeen. Ei vaan enää pysty tekemään sillä aikataululla juttuja kuin ennen pystyi.

Toivottavasti kuvista oli iloa, ensi kertaan!

Suomi – Norja 1–1

Meitsi instassa