Jos nyt kirjoitan blogipostauksen, se ehtii syyskuulle eikä tulisi monen kuukauden aukkoa tarinankerrontaan. Olin oikeasti laittamassa läppäriä pois ja pakenemassa sohvalle, sillä en ole nyt aivan kunnossa. En ole ollut koko viikolla. Ei ole siis todellakaan ollut vauhti päällä.

Kaikki alkoi oikeastaan jo kesälomalla. Jyväskylän reissun jälkeen tulin kipeäksi ja siinä meni ainakin kaksi viikkoa ennen kuin olin kunnossa, jos nyt edes olin? Olen alkanut epäillä sitä, sillä siitä 1,5 viikkoa, sairastuin johonkin lapsen päiväkodista tuomaan flunssaan. Sain päälle hyvin äkillisen ja äkäisen poskiontelotulehduksen, johon sain diagnoosin pari päivää myöhässä. Kuuri alkaa kohta olemaan puolivälissä ja mulla vieläkin sattuu leukaan eikä olo ole kovin pirteä. Toivon todella, että tuo tulehdus paranee kunnolla, koska olen nyt hussannut juuri yhden viikon elämästäni neulomiseen, nukkumiseen, Young Sheldoniin ja Virgin Riveriin.

Tässä maatessa ja ehkä jo sitä ennen olen haaveillut valokuvaamisesta. Jos ei jalkapallon, sitten luonnon ja lintujen. Loppuviikosta, kun olo alkoi vähän kohentua, yritin kovasti etsiä yhtä piuhaa yhdistämään muistikortinlukijan ja tämän läppärin, mutta sehän ei niin helppoa ollutkaan. Ei sitä niin vaan löydä, kun talossa häärää yksi taapero. Lopulta kuitenkin, eilen, aamulevon jälkeen tajusin kurkata eteisessä olevaan kierrätyslaatikkoon. Sieltähän se löytyi ja nyt olen ikionnellinen, kun voin taas kuvata kunnon vehkeillä. Joku kaunis päivä otan miehen mukaan ja menemme kaislikkoon kyttäämään viiksitimaleita. Eikö ole suuret unelmat meikäläisellä? Unelmoin toki myös matkasta Guernseyhin, Pariisista ja puolesta litrasta jäätelöä.

Kyllä olisi kuulkaa niin hienoa olla vähän vauhti päällä, kuten Rolle Ryhmä Haussa. Ehkä vielä joku päivä, eikö niin.

Seuraa blogiani instassa, facessa ja Bloglovinissa

Siitä alkaa nyt olla pari kuukautta, kun inspiroiduin aloittamaan uuden elämän arkisten tapojeni kanssa. Vetelä olemukseni ja liikunnan vähäisyys arjessa kyllästyttivät. Niinpä otin vauhtia lukemalla onnistuneesta elämäntapamuutoksesta kertovan kirjan ja ajattelin, että nyt kaikki muuttuu. Vajaassa kuukaudessa liikunnan lisääminen tuntui mahtavalta ja olin ihan varma, että nyt alkaa kilot karista! Olen käynyt pari kertaa kokeilemassa juoksemista ja edelleen olen ollut ihan varma, että alkaa paino lähteä. Vaan ei lähde: paino vain nousee ja muutoskuvissa ei näy mitään muuta paitsi pullottava takareisi.

Tämä on varmaan se hetki, kun moni lyö hanskat tiskiin, koska eihän tästä mitään tule. Minä en aio kuitenkaan tehdä niin, koska jossain vaiheessa painon on lähdettävä alaspäin, kun tapojaan muuttaa.

Sätin itseäni siitä, etten ole muuttanut ruokailutottumuksia tarpeeksi, mutta kun oikein miettii, kyllä nekin ovat muuttuneet. Syön paljon enemmän proteiinia ja välillä on päiviä, kun en herkuttele ollenkaan. Nykyään saattaa olla todella monta päivää, kun en syö suklaata ollenkaan.

Juoksuhommat ovat tuntuneet ihanilta, joten sitä aion jatkaa kaikesta huolimatta. Ylipäätään liikunta arjessa tuntuu todella hyvältä enkä oikein näe, että mitään muuta tapaa elää edes voisi olla. Ei ihminen jaksa oikeasti, ellei liiku!! Ihminen tarvitsee erinäisiä lihaksia, etenkin vanhempana. Ne kannattaa hankkia silloin, kun vielä voi.

Jos muutoskuvissa ei näy mitään parinkaan kuukauden päästä, joudun ottaa asiakseni ferritiinin mittauksen ja VIHDOIN etsiä jostain jonkun lääkärin, joka asian päälle ymmärtää. En halua enää kuulla, että ferritiini 35 on ihan hyvä. Se ei tue juoksuharrastusta (rautaa kuluu jalan iskeytyessä maahan) eikä ylipäätään normaalia elämää. Haluaisin saada jonkun virallisen käskyn syödä rautaa epäsäännöllisen säännöllisesti, koska ei siinäkään ole mitään järkeä, että parin vuoden välein laahustaa lääkäriin ja saa käskyn syödä rautakuurin. Kyllä naisilla pitäisi jo ihan murrosiästä alkaen olla joku virallinen suositus syödä rautaa tietty määrä vuodessa, vähän kuin D-vitamiinillakin on. Pois lukien kertymätaudit, mutta eikö ne olisi helppo selvittää silloin teininä?