Talvinen maisema on häikäissyt kauneudellaan tämän viikon. Lunta tuprutti tiistaina niin paljon, että pystyi puhumaan lumikaaoksesta ja sitä se todella olikin. Hyvä puoli kaaoksen myötä oli se, mitä se teki maisemille. Täällä on ihanan talvista ja puut ovat edelleen lumen peitossa. En kuitenkaan päässyt näkemään lumista ihmemaata päivänvalossa ennen kuin eilen, kun teimme monen tunnin kävelyretken Katariinanlaaksoon ja takaisin.

Emme olleet pitkään aikaan käyneet Katariinanlaaksossa. Alueen metsä on aivan ihanaa vanhaa lehtoa ja siellä voi nähdä monia eri lintuja sekä eläimiä, jos tuuri käy. Ilman tuuria tapaa yleensä oravia, tali- ja sinitiaisia, mustarastaita, käpytikan ja sorsia. Moni luontokuvaaja on taltioinut Katariinanlaaksossa esimerkiksi lumikon ja söpön hiiren. Itse olemme nähneet siellä merikotkan myös kerran.

Tälläkin kertaa paikalla olivat oravat, mustarastaat, tiaiset, käpytikka ja luontokuvaajat pitkine putkineen. Myös me tietysti kuljimme kamerat kaulalla, mutta minun mukana olleella kalustolla ei varsinaisia lintukuvia saanut otettua. Tahkis sen sijaan kuvasi yhden haukan matkalla Katariinanlaaksoon sekä keltasirkun luontopolun varrelta. Keltasirkun toivoinkin näkeväni, koska minusta se kuuluu talvimaisemaan. Sen keltainen väri loistaa kaiken valkoisen keskeltä, eikä sitä voi olla huomaamatta. Kuulimme myös närhen rääkäisevän pari kertaa, mutta se ei halunnut meille näyttäytyä.

Retkemme kesti kolmen tunnin verran ja kilometrejä taisi kertyä kahdeksan. Normaalisti olisimme varmaankin kävelleet Luolavuoren kautta, mutta sinne on tietysti ajettu nyt hiihtoladut ja niitä pitkin ei missään nimessä saa kävellä. Hiihtoladut ovat pyhä asia ja niitä tulee kengillä kulkevan kunnioittaa. Tämä ei ole sarkasmia vaan olen tosissani. Vaikken ole vuosiin hiihtänyt, hiihto on lähellä sydäntäni silti. Eilen kieltämättä alkoi houkuttaa hiihtäminen, kun muut painelivat suhteellisen tasaista baanaa niin perinteistä kuin luisteluhiihtoakin. Ehkä pian on aika kaivaa sukset varastosta?

Kotipihaan tullessa joimme vielä kaakaot ennen kuin menimme sisälle. Se maistui aivan ylihyvältä kymmenen asteen pakkasessa, ai että! Koko kolmen tunnin retki teki meidät molemmat todella iloiseksi, etenkin kun aurinko näyttäytyi ja talvinen maisema kimalteli valossa.

Kun Varsinais-Suomessa haluaa lähteä metsään, tuntuu vaihtoehtoja olevan lukuisia. Kuitenkaan aina ei jaksa kiertää samoja reittejä vaan mieli janoaa päästä näkemään uutta. Nyt vuoden harkinnan jälkeen otimme suunnaksi Kuhankuonon reitistöön kuuluvan Kangenmiekan kierroksen. Instagram näyttää kierroksella olevan Käärmelähteen ja jonkin ihme pääkalloviritelmän. Halusimme nähdä onko kierroksella mitään muuta.

Kuten aina meidän mehtäretket, tämäkin alkoi tunkkaamisella. Noustiin mäki ylös ja todettiin kipuamisen olevan aika raskasta, enkä oikein ymmärtänyt, miten olen koskaan voinut nousta kokonaisen tunturin päälle. Pian päästiin ihanaan metsään, jonka takaa näkyi hieman surullisempi metsä: hakkuu-aukea. Metsäautoteitä pitkin kuljettiin jonkun verran kuin myös ihan rehellistä hiekkatietä. Siinä mielessä ymmärrän, ettei kyseinen kierros välttämättä ole niin suosittu, koska tiellä nyt ihminen pystyy lenkkeillä milloin tahansa ja kun lähdetään mehtään, silloin halutaan mehtään.

Kierroksen loppupäässä on laavu, jossa pysähdyimme syömään. Olin ihan jäässä, kun lähdimme eteenpäin ja tuntui kuin olisi ollut pakkasta. Ehkä olikin, hengitys höyrysi sen verran.

Lopuksi nähtiin vielä suo ja molemmat korpit, jotka olivat jo alkumatkasta maisemissa. Pitivät normaalin rääkynän lisäksi hassua klipklopääntä, josta päättelimme jonkinlaisen syyssoitimen olevan meneillään. Korppien lisäksi nähtiin kettujahtimies, yksi kauris, yksi kanalintu sekä kuultiin kettujahtikoirien haukuntaa joka puolelta, käpytikka ja paljon hömötiaisia. Kierros ei siis siinä mielessä ollut yhtään tylsä ja ehkä normaalia hienomman siitä teki aurinko, joka kunnioitti meitä läsnäolollaan monta tuntia.

Sai taas todeta kuinka luonto tekee mielelle hyvää. Tehtäispä mekin luonnolle.