Kun olimme helmikuussa lomailemassa Kihniössä, meidän piti kovasti mennä vierailemaan lähistön muutamassa kansallispuistossa. Sääukko oli kuitenkin ihan eri mieltä ja paukutteli parastaan pakkasten merkeissä, emmekä koko matkalla Pyhäniemeä kauemmaksi jolkotelleet. Helvetinjärvi ja Seitsemisen kansallispuisto jäivät siis haaveeksi, jälleen kerran.

Nyt suunnatessamme jälleen Kihniöön, oli selvää, että retkeilemään mennään. Sääennustekin näytti lupaavalta koko viikolle, joten mitään esteitä metsään menolle ei ollut. Sunnuntaina ajelimme Turusta Kihniön Pyhäniemeen ja suunnittelimme heti seuraavalle päivälle lähtevämme Seitsemisen kansallispuistoon. Molemmista, sekä Seitsemisestä että Helvetinjärvestä, näkyy vähän väliä instassa hienoja kuvia, joten oli päästävä kokemaan myös itse. Eikä me olla edes pitkään aikaan käyty missään kansallispuistossa.

ENSIKOSKETUS SEITSEMISEEN

Seitsemisen kansallispuisto sijaitsee Pirkanmaalla sekä Ylöjärven puolella että Ikaalisissa. Me ajeltiin Kihniöstä Itä-Aureen kautta Seitsemisen luontokeskukselle maanantaina ja käytiin kiertämässä kahden kilometrin pituinen luontopolku Runokangas. Samaa luontopolkua olisi päässyt jatkamaan pidemmällekin rengasreitille Harjupolulle, mutta tuolloin oli ukkosvaroitus voimassa ja jo menomatkalla ajoimme yhden vesisateen alta, joten emme viitsineet ottaa riskiä. Minun suurin pelkoni koskaan on joutua ukkosen yllättämäksi keskellä metsää.

Runokangas tarjoili meille korkeita kuusia ja vanhan oloista metsää. Oli kaunista ja vehreää. Ihan lopussa myös nähtiin suolampi, jossa yksi joutsen makoili pesässään. Törmäsimme myös ehkä näätään, mutta en itse nähnyt sitä kunnolla, kun ei se suostunut liikkumaan silloin kuin tuijotin sitä..

SEURAAVANA PÄIVÄNÄ SAMA PUISTO, ERI REITIT

Seuraavana päivänä päätimme lähteä uudelleen Seitsemiseen, mutta tällä kertaa kohteena oli Saari-Soljanen ja ehkä vanha aarnimetsä Multiharjulla. Navigoimme olevinaan suorinta reittiä Saari-Soljaselle, mutta se olikin kunnon elämysmatka. Itä-Aureen kautta oli tarkoitus jälleen mennä ja käännyimme Kuruun vievältä tieltä hiekkatielle, joka näytti alkuun ihan hyvältä. Sitten se muuttui hieman huonommaksi ja pösön maha otti kiinni kiviin pari kertaa. Lopuksi tuli kunnon sepeli, jatkoimme kuitenkin. Matkaa ei nimittäin enää ollut montaa kilometriä. Tuli tienviitta oikealle, jossa luki Saari-Soljanen 2,7 km. Heti kääntymisen jälkeen totesimme hiekkatien aivan liian pehmeäksi matalalle Ranskan ihmeelle ja jouduimme kääntymään takaisin. Uudestaan 3 km rönkkötietä ja kivien väistelyt siihen päälle. Ajoimme kiltisti Kulomäen kautta kauhistellen kuinka korkean harjun päällä tie meneekään. Sitten käännyttiin taas. Tällä kertaa leveä hyväkuntoinen hiekkatie sentään. Sitten käännös ja vajaa 2 km Saari-Soljaselle, sama pehmeä hiekkatie kuin toisesta suunnasta. Mentiin kuitenkin. Yhdessä kohdassa keskikohta vähän nappasi taas ja sai vain toivoa, ettei käynyt pahasti tälläkään kertaa.

Kun pääsimme ulos autosta Saari-Soljasen parkkipaikalla, en voinut uskoa kuinka mielettömän lujaa linnut lauloivat. Konsertti oli upein hetkeen kuulemani! Saari-Soljasen reitti on myöskin noin kahden kilometrin pituinen, mutta se tarjoilee metsän sijaan enimmäkseen suomaisemaa. Vähän toki myös vanhaa metsää, joka hämmensi samalla tavalla kuin edellisenä päivän Runokankaan polulla.

JOS ELÄMÄSSÄSI KIERRÄT VAIN YHDEN LUONTOPOLUN, KIERRÄ AARNIPOLKU

Saari-Soljaselta palatessa pysähdyimme Multiharjulle kiertämään 1,8 km pituisen Aarnipolun. Jos tämän olisi skipannut, olisin katunut ikuisesti tietämättä toki mitä katuisin. Niin uskomaton metsä, että oksat pois ja pala latvaa, kuten vanhoilla puilla on tapana. Keloja, jäätävän korkeita kilpikonnan nahka -kuvioisia mäntyjä ja vanhuuden viisaus, ne olivat paikalla äärettömän vanhassa metsässä. Kilpikaarnaiset männyt ovat jo 400-vuotiaita ja metsä on suojeltu vuonna 1910. Huhhuh!

Loppu hyvin, kaikki hyvin meidän seikkailulla Seitsemisessä. Auto vaikuttaa edelleen ihan toimivalta ja ajoituksemme retkille osuivat oikeille päiville. Eilen oli tosi hyvä keli, kun tänään taas tulee vettä kuin Esterin pyllystä. Ei voi olla kuin tyytyväinen näihin kokemuksiin! ♥

Säät hellivät tänä viikonloppuna varsinaissuomalaisia ja sehän tarkoittaa sitä, että metsään on mentävä. Tänään meidän luontokohteena oli Maarian kivikautinen polku, jossa meidän on pitänyt käydä jo aikoja sitten, mutta aina on menty jonnekin muualle. Kivikautinen polku kuulostaa luonnollisesti kovin vanhalta sekä historiallisesti merkittävältä, joten odotukseni polulta olivat korkeammalla kuin joltain eläinten ja ihmisten muuten vaan kulkemalta polulta.

Kivikautisesta polusta kerrotaan alueella olleen asutusta jo 5000 vuotta sitten. Polun alkupisteeseen pääsee ensin ylittämällä Maarian altaan, joka itse asiassa syntyi 1980-luvulla, kun Vähäjoki padottiin. Maarian altaan rannoilla on aikojen alussa toiminut 12 tuulimyllyä ja alueelta löytyy kolme eri lähdettä.

Sillan jälkeen kivuttiin jyrkkä mäki ylös ja käännyttiin oikealle. Metsä oli ihana ja linnut lauloivat. Oli tulossa hieno päivä. Sitten tuli yllätys…

VAELLUSKENGÄT OLISIVAT OLLEET TARPEEN

Emme tällä kertaa olleet varustautuneet vaelluskengillä, vaikka todellakin olisi pitänyt. Tämä oli vain yksi niistä kaikista mutavellipaikoista kuuden kilometrin mittaisella polulla. Kaikista paikoista kuitenkin selvittiin, vaikkakin märin kengin ja sukin, kun lipsahdin kerran pajurisukon päältä kunnon mutakuoppaan. Huusin niin, että vauva varmaan heitti kuperkeikan mahassa ja mietti äitylin olevan turhan ärhäkkä. Ärsytti typerät pajut, märkä polku ja vähän sekin, että tällainen kivikautinen kohde on täysin unohdetun oloinen. Opaskyltti ihan alussa makasi maassa, merkkejä puista sai jokseenkin arpoa ja historiasta kertovista kylteistä osa oli kokonaan kadonnut. Ihan kuin hienon nimisellä luontopolulla ei enää olisi mitään väliä.

NÄIN KÄÄRMEKSEN!

Polku kiemurteli mutavellien lisäksi ihan hienoa metsää pitkin, hakkuuaukeiden keskellä, heinikoissa, kallioilla ja muutamilla teilläkin. Kuusimetsissä linnut lauloivat, mäntymetsässä oli hiljaista. Se kertoo mielestäni paljon siitä, miten metsätalous syö elintilaa linnuilta. Yhtään hömötiaista ei tällä kertaa kuultu, mutta onneksi korpit raakkuivat ja nähtiin myös kaksi eri haukkaakin. Lisäksi oravilla oli joku vuosisadan taistelu yhdessä kuusessa siinä määrin, että toinen tippui puusta.

Kävelimme Rajakallion päälle, joka on 64 metriä korkea nyppylä Liedon ja Turun rajalla. Rajakalliolta löytyy taukopaikka, johon emme jääneet kovan tuulen takia. Kallion alapuolella pusikossa tapahtui jotain ja ehdin nähdä, kun jokin harmaa pitkä luikerteli karkuun. En edes tömistellyt, mutta ehkä hänen maailmansa järkkyi, kun vyöryin paikalle mahani kanssa.

Pidimme ruokatauon, kun matkaa takaisin oli jäljellä noin pari kilometriä enää. Söimme vain ruuan ja jatkoimme sitten matkaa, sillä maha tuli niin täyteen, että kahvitauko myöhemmin kuulosti hyvältä.

MAARIAN KIVIKAUTINEN POLKU KOKEMUKSENA

Kävelimme kolmen tunnin verran, vaikka matkaa ei ollut kuin kuusi kilometriä. Polun alku vei jotenkin kamalasti aikaa, kun piti väistellä mutavellejä ja kiipeillä ylöspäin. Minun eteneminen ei ollut kovin rivakkaa muutenkaan. Joku normaalikuntoinen kiertäisi reitin varmasti nopeamminkin. Oli kuitenkin tosi ihanaa taas olla ulkona ja viettää siellä aikaa noinkin kauan. Lintuja oli ihanan paljon laulamassa ja lämmin päivä kruunasi kokemuksen. ♥