Ajattelin kertoa miten meidän imetystaival on sujunut tähän asti, kun kuitenkin syksyllä jonkun verran olen sivunnut tätä imetysaihetta. Kun vauvan painonnousun kanssa oli haastetta (neuvolan mielestä), heijastui se tietysti myös suoraan imetykseen. Tarkoitan sitä, että kun kasvusta aletaan sanomaan, tottakai sitä sitten kääntää kaikki kivet, jotta imetys onnistuisi. Oli meilläkin kuitenkin imetysotteessa petrattavaa pitkän aikaa ja hetkiä, kun mietti onko tämän pakko sattua näin paljon.

Synnytysvuodeosastolla mulle törkättiin rintakumi käteen ihan heti ennen kuin ehdin silmää räpäyttää. ”Sullon tollaset nännit, sä tarvit tän” ja niin sitä sitten rintakumin kanssa säädettiin jokaisella imetyskerralla. Vauvalla oli tosi hyvä imetysote kumin kanssa, mutta kotiin tultuamme lueskelin asioista ja totesin haluavani rintakumista pian eroon. Vauva saa maitoa rinnasta nopeammin ilman rintakumia, mikä oli ihan suotavaa, koska hän oli niin ikkupikkuinen.

Vein vauvan noin 3-viikkoisena osteopaatille ja sieltä kotiuduttuamme ei rintakumia enää tarvittu. Vauva tarrasi kiinni kuin takiainen eikä irti päästänyt. Imuote sattui kuitenkin ja sitä se teki vielä pitkään. Välillä oli päiviä kun tuli itku, koska imetys sattui niin paljon. Onneksi maitoa kuitenkin tuli, joten en vauvan maidonsaannista osannut olla huolissani. Vasta sitten alkoi järjetön stressaaminen, kun neuvola teki siitä stressin.

Aloitin kamalan suklaadieetin, ettei maito varmasti lopu ja heruisi paremmin. Kaksi kuukautta kesti suklaadieettiä ja lopputulos: +5 kg, eikä mitään vaikutusta ainakaan vauvan painoon. 😀 Ihan samalla tavalla kasvanut koko ajan, vaikka söisin suklaata miten paljon vaan. Oletan, että olisi kasvanut varmaan paremmin ilman stressiä ja sitä suklaata.

Noh, se imetys. Kävimme näyttämässä kielijännettä alan asiantuntijalla, joka totesi jänteen vähän kireäksi. Joku toinen olisi todennäköisesti leikannut sen suorilta? Me emme leikanneet, vaan kävimme imetysohjaajan arviossa. Imetysohjaaja sattui olemaan osteopaatti (ja kätilö), joten sain superhyvää palvelua enkä sen koommin imetysohjausta tarvinnut. Mietin vain, että olisinpa mennyt sinne 3 kk aiemmin. Tämän kyseisen osteopaatin käsittelyn jälkeen niska alkoi aueta ja imuote parani, enää ei sattunut. Ainoa haaste enää oli imetysasennot kotona, ne hakristivat. Vasta tammikuun alussa vihdoin hankin meille imetysnojatuolin, joka viimeisteli imetystouhun. Viimeiset pari kuukautta imetys on ollut helppoa ja mukavaa.

alun taistelu kannatti ja kannattaa

Ehdin monta kertaa miettiä sitä miten helvetin vaikea imetystaival voikaan olla aluksi. Jos äiti selviää ensimmäiset kolme kuukautta, sitten se todennäköisesti helpottaa. Tiheät imut jäävät hetkeksi ja maitomäärät tasaantuvat. Sen myös huomasin, että omalle maitotaloudelle yöimetykset ovat sikatärkeitä. Jos ne jäävät, maidontulokin saattaa hieman hiipua. Itselläni nimittäin maito suorastaan nousi uudelleen, kun joulukuun puolivälillä palattiin perhepetiin. Niin kauan kun siis nukumme vierekkäin, ei minun tarvitse pelätä maidon loppuvan. Niinpä tosiaan imetys on tosi kivaa just nyt. Jos hampaiden tuloa ei lasketa, mutta jätetään se sitten seuraavaan kertaan, kun tämä taipaleemme jatkuu niillä hampailla. 😀

Olen niin iloinen, kun jaksoin taistella ja pääsin tänne asti. 🙂 Luotin itseeni, sillä tiesin maitoa olevan. Jos sitä aluksi tuli tulvimalla, kyllä sitä myöhemminkin täytyy olla. Ihania ovat ne hetket, kun laitan pojan selälleen sänkyyn ja hän alkaa kiljua, kun näkee minun asettuvan viereen. Hän ei malttaisi odottaa, että pääsee tissille. 😀

Olen tähän asti vauvaelämää luottanut vahvasti imetyshormoneihin, joiden oletan kantavan minut kaikkien unettomien öiden läpi ja niin ne ovat tehneetkin. Silti viimeiset pari viikkoa ovat olleet kovin raskaita kaiken nukuttamisen ja yöhuutojen takia. Mielestäni vauvaelämässä raskainta on nukuttaminen. Se stressi siitä, jos vauva ei nukahdakaan eikä itse pääse koskaan unille. Meillä toki nukuttamisesta stressaaminen on hyvin turhaa, sillä joka yö vauva lopulta on nukahtanut. Silti stressaan tästä kaikista eniten.

Päiväunille nukuttaminen on toiminut viimeiset pari viikkoa erittäin hyvin, mutta yöunet ovat horroria. Olen päivärytmiin herämisen myötä googlettanut viisikuukautisen vauvan rytmejä ja yrittänyt keksiä meille parhaiten toimivan systeemin siinä onnistumatta. Eilisiltana vauva nukahti rinnalle 19:45 ja nukkui 21:15 asti. Heräsi hymyillen, jolloin on aivan turha haaveilla mistään unien jatkumisesta. Kello 23:00 yritin taas nukuttaa, mutta olin myöhässä, sillä yhtäkkiä hän olikin taas yliväsynyt. 00:jotain pääsin lopulta sänkyyn. Jos vauvan pitäisi mennä nukkumaan 19-20:30 välillä ja nukkua aamuun, ei se kyllä meillä kertaakaan ole puolen vuoden aikana toteutunut.

Tavoitteeni on aamuisin herätä 6:30, mutta en ole onnistunut näiden myöhäisten iltojen takia. Tänäkin aamuna noustiin 7:45. Saan kyllä päiväunet onnistumaan erittäin hyvin, kuten myös tänään, mutta se oikea yöunien uni-ikkuna on aivan hukassa. Mikään ei olisi mahtavampaa kuin nukkua joskus kunnon yö.

Mistään muusta en varmaan ole instassakaan höpissyt moneen viikkoon (puoleen vuoteen?) kuin nukkumisesta. Uni oli jo ennen raskautta minulle tärkeää, sillä väsyneenä en pysty tekemään yhtään mitään ja olen vihainen. Onneksi tosiaan nyt on vielä imetyshormonit pelastamassa, ilman niitä en varmaankaan pystyisi tähän.

Kauhulla odotan sitä aikaa, kun saa aloittaa unikoulut ja pitäisi jaksaa opettaa lapsi nukahtamaan itsenäisesti. Tänäänkin laitoimme hänet pinnasänkyyn ennen viimeisiä päiväunia ja toivoimme, että se vain laittaisi silmät kiinni sillä välin, kun syömme laskiaispullaa. No ei laittanut, jalat viuhuivat kuin viimeistä päivää, tutti oli ties missä ja pupua roikotettiin korvista.

Oh lord, saisinpa nukkua edes yhden yön.