Nyt tulee tuplapelipäivän toinen osa, miesten peli TPS – AC Oulu. Se pelattiin lauantaina puoli tuntia naisten pelin päättymisen jälkeen Veritas Stadionilla Kupittaalla. Epäilin hieman kuinka ehdin syömään pullaa pressiin, mutta hienostihan se meni. Tuomarin vihellyksestä keräsin kamat pressistä kantoon ja lampsin kentän suuntaan enkä tajunnut jotain puuttuvan ennen kuin olin kävelemässä päätyyn pelaajaesittelyiden jälkeen. Se pirun tuoli, ajattelin. En ollut unohtanut sitä pressiin vaan autoon, joten ensimmäinen puoliaika täytyi kuvata maasta käsin, vaikka se ei Veritaksella mielestäni ole paras vaihtoehto. Kenttä on aivan kamalan kupera nimittäin eikä se näytä kuvissa kivalta.

Pelistä on kulunut jo sen verran monta päivää, etten muista enää kuin maalitykin loukkaantumisen ja Veikkausliiga täältä tulee Tepsi -chantin. No okei, muistan selanneeni puhelinta ensimmäisen puoliajan ja toisella puoliajalla koin herätyksen, kun västäräkki lensi melkein päin kentältä. Siitä ei mennyt montaa hetkeä, kun Espinosa lyyhistyi maahan saatuaan kyynerpäästä.

Kun Espinosa oli kärrätty kentältä pois, TPS piti minut hereillä loppuun asti. Siellä mentiin läpi lupaavan oloisesti, mutta ei kuitenkaan loppuun asti, oululaiset kadottivat tasapainonsa ja lopulta verkkokin heilui puna-asuisen maalivahtipojan takana. Oi sitä onnea ja autuutta!

TPS on ollut tosi hämmentävä jo 1,5 vuotta. Mä en rehellisesti sanottuna osaa kertoa, mikä on TPS:n hyökkäyskuvio. Itse sytyn jalkapallosta, josta erotan joukkueen hyökkäyskuvion, sillä kaikkien hyökkäysten isoäiti on samojen kuvioiden toistaminen, kunnes se tuottaa tulosta. Sitä minä arvostan. Hyökkäyksiä toistaessa jalkapallossa ollaan menossa eteenpäin, tekemään maaleja. Ja kun erotan toistoja, olen kiinni juonessa ja voin jäädä odottamaan hienoa loppuhuipennusta, jota harvoin pelkästään puolustamalla saa.

Kaikki eivät tietenkään syty samoista jutuista, mutta uskon silti meidän kaikkien nauttivan voittavasta jalkapallosta. Siksi nyky-TPS hämmentää, koska he eivät pelaa minun mieleeni tarpeeksi vauhdikasta jalkapalloa voittaakseen, mutta keikkuvat silti sarjan toisena. Niin kuin miten? Miten se on mahdollista, että minut herättää västäräkki kesken toisen puoliajan, vaikka olen kuvaamassa sarjakakkosen matsia?

Lauantain matsissa oli hetkiä, kun aloin hymyillä samoin kuin viimeksi vuonna 2017 Tepsiä kuvatessa. Hymyilin kannattajille ja oululaisten filmaukselle. Hymyilin voitolle ja sille, että voin taas kaivaa kaapista Veikkausliiga täältä tulee Tepsi -hupparin. Olin jo heittänyt sen lenkkivaatekasaan, koska en uskonut tarvitsevani sitä ainakaan tänä vuonna. Ehkä olin väärässä.

Meillä pyörii tv:ssä Vimpelin peli Sotkamoa vastaan ja aivot ovat täysin pesismaailmassa just nyt. Saarikentällä on kesän ennätysyleisö, mikä pistää hymyilyttämään, sillä harvassa muussa joukkuelajissa Suomessa pelin alku viivästyy, kun yleisöä on liikaa.

Aikoinaan, kun aloin kirjoittaa näitä futispostauksia, vertasin mielessäni asioita usein juuri pesikseen, Vimpeliin ja Saarikenttään ja olen edelleen pitkälti samaa mieltä: koittakaapa perässä samaa kuin nuo tuolla 3000 asukkaan pitäjässä. Vimpeli-Sotkamoa tuskin on tarvinnut edes paljon markkinoida ja silti väkeä on pientareita myöten. Suomalainen jalkapallo kaipaisi ihan hitokseen markkinointia, markkinointia ja markkinointia, jotta pystyttäisiin samaan. Vaikuttajamarkkinointia, isoja julisteita keskellä kaupunkia, puhetta kaikissa mahdollisissa kanavissa ja hyvin järjestettyjä ottelutapahtumia.

Jalkapallopeleistä tulee kerta toisensa jälkeen olo, että ”meillä nyt on otteluohjelmassa tänään tää matsi, laitetaan vähän kahvia ja makkaraa tarjolle ja ollaan tyytyväisiä, jos 1-2 ihmistä tulee katsomaan”. Esimerkkinä Raisio: jonotan päivittäin samoissa liikennevaloissa kuin kaikki muutkin ihmiset, joiden työmatka kulkee Suomen suurimman risteyksen läpi. Missään tämän suuren risteyksen liepeillä ei ole kylttiä, jossa komeilisi RaiFun logo ja milloin on seuraava peli. Vimpelistä näitä vastaavia kylttejä löytyy ainakin kolmesta eri risteyksestä, jotka kaikki johtavat Vimpelin keskustaan. Miksi Turun Urheilupuistossa ei ole plakaattia, jossa kerrotaan milloin yläkentällä taas pelataan? Eikö sen kallion, jossa nykypäivänä ole ne portaatkin, voisi työntää täyteen eri seurojen ilmoituksia seuraavista matseista? Ei kukaan tule katsomaan urheilua, jos siitä ei kerrota ikinä missään.

Ja sitten jalkapalloaivot päälle. Kävin siis eilen kuvaamassa kaksi matsia futista, joista ensin pelattiin naisten matsi yläkentällä. Meinasin myöhästyä täysin, kun kotona Heimebanen viimeinen jakso venyi hieman, mutta loppujen lopuksi ajoitukseni kentän laidalle oli lähes täydellinen. En missannut yhtään mitään. Levitin vanhan jumppamattoni tekonurmelle ja istuin perseelleni Canonilta jo pitemmän aikaa lainassa ollut kamera kädessäni.

Heti alusta huomasin Haanpään Annikan tehneen paluun kentän puolelle ja sekös ilahdutti. Hän teki töitä hiki hatussa ja vaikutti siltä niin kuin ei olisi saanut juosta pitkään aikaan, kun kirmaili pitkin kenttää sen verran ahkerana.

Kuvasaalis ensimmäiseltä puoliajalta jäi hieman huonoksi, kun Åland United pisti hanttiin koko ajan varastaen pallon Tepsiltä eikä minulla sitten niinkään ollut kuvattavaa. Myös toisella puoliajalla nukuin, kunnes TPS veteli yhden hyökkäyskuvion sellaisella vauhdilla, etten todellakaan ehtinyt mukaan siihen. Harmi, ettei siitä tullut maalia.