Lokakuun 24. päivänä viime vuoden puolella tulin kotiin Veritakselta myöhään illalla, heitin kuvausrepun nurkkaan ja aloitin futisloman. Jokaisen kuvatun kauden jälkeen tunne on sama: nyt jotain muuta kuin futista. Futiskaudet ovat jotenkin niin kaiken energian vieviä, hyvässä ja pahassa. Futis on täynnä tunteita, eikä edes mitä tahansa tunteita vaan yleensä voimakkaita sellaisia ääripäästä toiseen.

Kuluttavimpia ovat yleensä ne kaudet, kun fanittamansa joukkue ei menestykään niin kuin olisi toivonut tai seurattu jalkapallo on ollut niin ylitylsää, että pohtii vakavasti lajin vaihtamista johonkin toiseen. Hyvällä tavalla vaativia kausia sitten ovat olleet ne, kun on biletetty futisihmisten kanssa pitkin syksyä laivalla ja baarissa eikä marraskuun tullessa yhtään haittaa se, että kausi on ohi. Pari kuukautta lepoa kelpaa hyvin, jotta jaksaa taas painaa seuraavana vuonna.

Tänä talvena minä vietin ihan totaalisen futisloman. Meillä ei ole kotona puhuttu oikein mistään futikseen liittyvästä kuin ehkä ohimennen. Minun kauden aloituskin venyi jotenkin nyt tosi myöhään, kun aina aiemmin olen ollut kuvaamassa jo tammikuun alussa Euroopan kamalimmassa valaistuksessa Kupittaa vitosella.

Tänään oli kuitenkin aika aloittaa futiskuvauskausi. Peliksi valikoitui Tepsin ja FC Hongan välinen vääntö kuplahallissa Impivaaran perukoilla.

Olen kaikki matsit kyseisessä hallissa aina kuvannut vaihtopenkkien välistä. Kyseisessä hallissa ei muuta kuvaamiseen soveltuvaa paikkaa ole, koska valo ei riitä ja valon kannalta tehtyjen kuvauskalustovalintojen takia putken pituus ei riitä. Vetäisinkin pienet pultit tänään klo 11:00 kotona, kun kuulin edellisellä kerralla tuolla olleen jotain säätöä verkkojen kanssa ja pelkäsin, ettei olisi mahdollista kuvata siitä ainoasta paikasta, mistä se onnistuu. Saatoin lähettää pari raivoisaa viestiä aiheeseen liittyen (pahoittelut uhreilleni) ja räyhäsin myös kotona niin paljon, ettei jäänyt epäselväksi, mitä mieltä olen tästä maailmasta, jossa valokuvaajat eivät ole kuninkaallisia. En nyt enää ala jauhaa tästä asiasta mitään, sillä kaikki meni tänään kuitenkin ihan hyvin ja nostatin verenpainetta ihan turhaan. Se vain kumpusi siitä takavuosien helleaallosta ja jostain järjettömästä säännöstä, ettei kuvaajat saa ottaa vesipulloa mukaansa. ? Pistää vihaksi edelleen, mutta tosiaan, ei nyt aloiteta valittamalla tätä postausta. ? Keskitytään vain hyviin asioihin ja siihen, että pääsin tänään kuvaamaan jalkapalloa, mikä on yksi parhaista asioista, mitä pystyn kameralla tekemään.

Ne pirun verkot sidoin nippusiteillä kaiteeseen kiinni pois häiritsemästä. Muuta tauolla touhuttua: potkin palloa Tepsin huoltajan kanssa. Pitäisi ehkä mennä potkimaan joskus Tahkiksen kanssa taas, kun onhan tuo ihan hauskaa puuhaa.

Uudesta joukkueesta minun on tunnustettava, etten välttämättä ihan kaikkien poikien nimiä tiennyt. Todennäköisesti opin heidät tietämään kauden edetessä. Jere Koponen oli loistava ja Jakon näkeminen kentällä tuo turvaa, ihan kaikki eivät kuitenkaan ole tuntemattomia.

Ekalla puoliajalla TPS oli vahvempi, kun taas toisella puoliajalla Honka halusi hallita, mutta maalia ei silti syntynyt 90 minuutissa. Kummallakin joukkueella oli yritystä, mikä oli ihan hyvä. Ei tosiaan tarvinnut nuokkua upouudella pilkkijakkaralla yhtään.

Valokuvaaminen meni vanhasta muistista. Pari kuvaa otin alkuun ilman vastavalonsuojaa ja sen asentamisen jälkeen räpsäsin taas pari, kunnes tajusin olevani kuvaamassa urheilua enkä maisemia. AI SERVO päälle, ISO tarpeeksi isoksi, aukko 2.8-3.5 oman maun mukaan ja suljinajaksi 1/1000. Sitten ei muuta kuin pitää ja päästää. 70-200:lla pysyy pallon perässä jotenkin tosi paljon paremmin kuin suppeammalla pitkällä Sigmalla, jolla kuvaan ulkona. Tämän setin viimeinen kuva on otettu suljinajalla 1/250, kun oli vahingossa jäänyt jostain taidekuvasta päälle se. Sanoin ”hupsis” ja toivoin, ettei filmillä ole kovin paljon suttuisia juoksukuvia. Ei ollut, höhö. ?

Tiedättekö miten turhauttavaa on, kun ei osaa päättää millä tavoin muokatut kuvat olisivat eniten omaan mieleen? Kun vaihtoehtoja on yhtä monta kuin Lightroomissa nappulaa ja instagramissakin silmää miellyttää monet eri tavalla muokatut kuvat. Ei siis pysty välttämättä sanomaan, että hei just tollasia kuvia minäkin haluan vaan yleensä jonkun kivan nähdessä on olo, että ton mä muuten haluun ja heti seuraavan minuutin aikana se vaihtuu ”eiku ton mä haluun sittenkin”.

Moni instagramissa menestynyt vaikuttaja ainakin takavuosina kertoi sen olevan tärkeää, että kuvat sopivat yhteen ja feed vaikuttaa yhtenäiseltä. Yksi merkitsevä tekijä tässä on mielestäni juuri se, että kuvat värisävyiltään sopivat yhteen, jolloin jonkun tietyn presetin käyttäminen voisi hyvinkin olla suotavaa.

Presetejä taas voi joko ostaa tai tehdä itse. Minä en osta, koska osaan tehdä itse, jos vain piru viete osaisin päättää ne värit. Ajattelinkin nyt näyttää teille, miten tekin voitte itse kokeilla erilaisia vaihtoehtoja Lightroomissa, jos yhtään olette kiinnostuneita kuvankäsittelystä.

Jossain vaiheessa tykkäsin tällaisesta tyylistä tosi paljon, mutta just nyt se on alkanut kyllästyttää. Tämän saa tehtyä muokkaamalla kaikkia värejä (laitan tähän alle säädöt), vibrancea plussan puolelle 49 ja saturaatiota pois 12. Valotusta olen säätänyt käyrällä. Tässä ne värit:

Tämä vain esimerkkinä kuinka eri värinen kuva voi olla. Tämä preset sopisi ehkä lähinnä syksyyn, sillä havupuut ovat aivan liian oranssit näin.

Tämä vaati säätöä vähän enemmän myös. Vibrancea on +8 ja saturaatio -15. Käyristä säädin sekä vihreän, sinisen että punaisen kaikki samalla tavalla:

Lopullinen oranssi silaus tähän tulee säätämällä vielä highlightseja. Tämä on sellainen osio, joka takaa sen, että kuvasta todella voi tehdä minkä sävyisen vain. Säädä shadowseja ja highlightseja mielin määrin ja saat mitä ikinä vain haluat: violettia, vihreää, sinistä, ihan mikä sävymaailma vain.

Tämän voisi sanoa olevan lähes neutraali, vaikka tästäkin on otettu värejä hieman pois. Jää omaan makuuni ehkä liian vaisuksi. Vaikea nähdä, että instafeedini olisi tällainen.

Vibranceen ei ole koskettu, mutta saturaatiota vähän pudotettu. -12 on hän. Loput tässä:

Sen mitä nyt olen näiden presetien kanssa, omien ja youtubesta opiskelluiden, säätänyt, olen päätynyt siihen, etten väkisin väännä valkotasapainoa johonkin tiettyyn (toimii ehkä puhelinkuvien kanssa paremmin?) vaan jokaiseen kuvaan haen aina oikean valkotasapainon jostain puhtaan harmaasta, mikäli sellaista on kuvassa tarjolla. Näihin kuviin otin sen Tahkiksen housuista.

Koen suurimmaksi ongelmaksi tällä hetkellä vihreän. Mun instakuvissa tulee ikuisesti olemaan vihreää jalkapallosta johtuen, joten mun olisi jo aika päättää millaista vihreää haluan. En välttämättä kuitenkin tuota nyt muodissa olevaa, josta on kaikki keltainen otettu pois.

Tavallaan toivon, että kuvanmuokkausvalintani joskus aikuisena tulevat olemaan nämä: säädetään valoja, ripaus vibrancea ja saturaatiota eikä mitään muuta ylimääräistä. On jollain tavalla helpompaa nimittäin elää, jos ei edes tietäisi, mitä kaikkia mahdollisuuksia on.