Koin torstai-iltana pitkästä aikaa iloa, kun ajattelin seuraavan päivän olevan pelipäivä. Tuntui juhlalta, kuten jokaisen pelipäivän kuuluu tuntua. Eniten olen pelännyt tässä jalkapallomasennuksessani, etten enää löydä sitä fiilistä, joka futiskannattamisessa hyvin olennainen on. Minulla on vielä toivoa!

Niin on myös Tepsillä, joka kuvauskohteeni perjantaina oli. He keikkuvat edelleen sarjakakkosena, joten kaikki on mahdollista. Ei syksyä ilman karsintoja, eihän? Siellä sitä sitten istutaan pilkkijakkaralla sormet jäässä ja mietitään miksi Siiskosen Henrikillä on pilkkihaalari, mutta minulla ei. Jokaisella melkein jouluna futista kuvaavalta täytyy nimittäin löytyä pilkkihaalari takataskusta.

Noh, ei mennä vielä asioiden edelle. Jos katsotaan nämä kuvat ensin läpi.

Aika monta kuvaa sain otettua, vaikka ensimmäinen puoliaika meni siinä sivussa erilaisia pilviä ihmetellen ja kelloa katsellen minuutin välein. Espinosalle koutsi huusi jossain kohtaa ”Espinosa vamos!” ja minua hymyilytti kuulla espanjaa, kun olimme juuri katsoneet Rahapajan uusimman kauden Netflixistä. Ihana sarja eikä yhtään häiritse, vaikka se on espanjaksi.

Toisella puoliajalla Jakonen päätti kiskaista pallon maaliin ja sekös häntä hymyilytti koko loppumatsin. Olin iloinen hänen puolestaan, se oli hieno maali! Siinä oli sellaista jamppamaista terävyyttä. Lisää näitä, kiitos!

Ilta-aurinko tekee ihmeitä Veritaksella aina loppukesästä. Auringonlasku näkyy pienestä raosta stadionin nurkasta, vaikkei sitä koskaan kuviin saa järkevästi. Siitä saa vain silkinpehmeän vastavalon, josta huonolla kameralla ei saa poimittua ketään terävänä ulos, mutta onneksi täyskennolla saa.

TPS antoi liikaa siimaa vastustajalleen toisella puoliajalla, koska TPV pääsi tekemään kaksi maalia. Pelistä tuli turhan jännittävä loppua kohti, mikä toisaalta on ihan hyvä, mutta toisaalta täysin perseestä. Siinä kyyhöttää yksin jakkaralla, josta haluaisi nousta voittajana ylös ja kävellä hymyilevien pelaajien kanssa Veritaksen uumeniin palauttamaan kuvausliiviä toivottaen ovea vartioivalle järkkärille hyvää yötä. Kun muistaisi tuoda sen pirun sienipiirakan hänelle joskus.

Kummasti taas venyi pienoinen tauko jalkapallon valokuvaukseen, mutta eilen kiipesin Turun Urheilupuiston yläkentälle kameran kanssa. Jotenkin vain tuntuu edelleen, että tarvitsen tilaa futismatsien välille. Ylikunnosta paraneminen taitaa todella viedä aikansa.

Onneksi joka kerta raahauduttuani paikalle, olen voinut todeta pitäväni jalkapallon valokuvaamisesta edelleen yhtä paljon kuin aina ennenkin. Joka kerta futis on viihdyttävää paitsi silloin, kun se ei ole. Sitä harvemmin sattuu Naisten Liigassa, koska naisten tapa pelata ei koskaan tunnu olevan pelkkää tylsää puolustamista.

Kuvasaaliini matsista jäi jokseenkin suppeaksi, mutta parempi pari kuvaa kuin ei mitään. Eikö niin?

Toisella puoliajalla elettiin jännittäviä aikoja, kun tuomarin lippu meni rikki ja hän joutui hakemaan uuden tilalle. Jännittävää oli myös se, kun Ruohomaan Hanna pääsi kentälle ja minun henkilökohtainen tavoitteeni oli saada hänestä kuva. En muistanut kuinka hankalaa se onkaan ennen kuin kävin näitä kuvia läpi nyt. Hih! Jotkut asiat eivät vain muutu ?

Nappiskuvat ovat tainneet tänä vuonna vaihtua koirakuviin, vaikkei minulla varsinaisesti mitään koirakuumetta ole. Jos saisin valita, ottaisin kissan ennemmin kuin koiran, mutta tällä hetkellä en kyllä ole ottamassa yhtään mitään.

Niin se jalkapallo. Kovin oli yritystä puolin ja toisin takoa maaleja, mutta eipä niitä syntynyt kuin kaksi. Yksi molemmille joukkueille. Ihan hyvin Tepsiltä HJK:ta vastaan.

TPS:n kausi jatkuu alemmassa loppusarjassa, jonka otteluohjelma on vielä täysi mysteeri, mutta eiköhän se pian selviä. Sitten nähdään taas yläkentällä!