Moneen otteeseen on tullut kerrottua vuoden sisään mulla ja poikaystävälläni olevan sama työnantaja. Kukaan ei ole kysynyt, mutta kerron nyt kuitenkin: kyse ei ole mistään työpaikkaromanssista. Me emme näe toisiamme töissä eikä ole kyllä tarvetta soitellakaan, ellei nyt ihan joku välttämätön pakko ole. Harvemmin on, koska meni kaksi vuotta ennen kuin ensimmäisen kerran soitin hänelle. Silloinkin ihan sattumalta.

Jos ajatellaan ihan oikeaa työpaikkaromanssia, ymmärrän niiden kutkuttavuuden. Onhan kaikki ihastumiset aina ihanan kutkuttavia ja jännittäviä. Töihin sijoittuessaan siinä on tietty helppous törmätä toiseen. Silti työpaikkaromanssit ovat vähän pyllystä, koska se kaikki venkoilu on pois työstä. Kuinka voisi keskittyä mihinkään, kun on korviaan myöten rakastunut? Ja kun pari kuukautta on kulunut, ihastus menee ohi ja jäljelle jää katkeruus? Sitten ollaankin lähes riidoissa jonkun sellaisen kanssa kenen kanssa on tarkoitus tehdä vakavamielisesti töitä ja yhteistyötä. Ei kovin hyvä asetelma. Enkä siis ole tätä itse kokeillut, mutta voin vain kuvitella miten se pahimmassa tapauksessa menee.

Me emme tosiaan töissä nähneet viime keväänä emmekä näe muutenkaan koskaan, koska olemme eri paikoissa töissä. En silti koe, että on jotenkin hyvä, kun olemme eri paikoissa vaan sillä ei oikeasti ole mitään väliä. Työelämä on työelämää ja parisuhde muuta elämää. Jos olisimme saman katon alla päivittäin, ei se muuttaisi mitään. Ihan samalla tavalla pysyisin omalla reviirilläni kuin nytkin. Mikään kuhertelu ei vain kuulu työpaikalle mielestäni.

Emme myöskään ole ainoat, jotka ovat keskenään parisuhteessa ja samalla työnantajalla töissä. Onhan vastaavia pariskuntia pilvin pimein. Minusta on tosi hauskaa, kun välillä voidaan vapaa-ajalla käydä läpi joku työasia kaiken muun arjen keskellä ja sitten taas jatkaa muihin aiheisiin. Jonkun mielestä saattaa kuulostaa stressaavalta puhua työasioista vapaalla, mutta minulla on ainakin läpi elämän ollut tarve siihen enkä ole tietenkään aina sitä voinut tehdä.

Olen viimeksi joulukuun puolella kirjoittanut laihduttamisesta. Silloin siitä oli jotain sanottavaa, mutta nyt voisin todeta vain, että enpä ole hetkeen laihtunut. Painoni on noussut, laskenut ja taas noussut.

Viime viikolla olin niin turvoksissa joka päivä, etten jaksanut miettiä yhtään syömisiä tai painoasioita. Aivan sama tuumailin ja sulattelin suklaata poskissani kilpaa poikaystäväni kanssa, höhö! Tiesittekö, että kaksi palaa Fazerin maitosuklaata on ihan taivaallista, kun sulattaa toisen palan toisessa poskessa ja toisen toisessa?

Flunssan takia lenkkeilyynkin tuli parin viikon tauko ja nyt vasta vähitellen on saanut taas kiinni ulkoilusta. Eilen kävimme melkein 7,5 km lenkillä heti aamupäivällä ja ai vitsi kuinka hyvää se teki. Ihan parasta! Kaipaan myös kovasti lihaskuntohommia ja toivon, ettei tässä nyt tule mitään erikoista, jotta pääsisi välillä treenaamaan ihan kunnolla!

Syömispuoli on ihan hallinnassa, mutta tietysti kaipaa aina pientä fiksaamista. Meillä on töissä tosi suolasta ruokaa välillä, joten täytyisi useammin muistaa omat eväät sinne ja kotona taas johonkin väliin pitäisi pystyä ujuttamaan vihersmoothieita. Ostin jopa jo selleriä tuossa joku aika sitten smoothieita varten, mutta johonkin ne ovat unohtuneet.

Eipä siis mitään uutta ja erikoista tällä rintamalla. Toivottavasti kuukauden päästä tilanne olisi vähän eri jo.