On meneillään neljäs kuukausi vuosi ilman uusia vaatteita -haaste ja kyllä, olen kerran viimeisimmän päivityksen jälkeen hairahtunut ostamaan uuden vaatteen. Se oli juoksupaita, joka oli alennuksessa ja jota olin hiplannut jo kauan sitten ensimmäisen kerran kaupassa. Siinä on iso mahalaukku eli tasku ja korkea kaulus, josta voi olla kiitollinen aina, kun eksyy hirvikärpästen elinalueelle. Minulla on vastaava yksi paita, mutta sen ollessa vähän väliä pyykkikorissa, minulle tuli olo, ettei toisen omistamisesta olisi yhtään haittaa. Ja tarpeeseen on tuo uusi paita kyllä tullut.

Näinä päivinä olen pakannut vaatekaappini sisältöä muuttolaatikoihin ja jokaisen mekon kohdalla mietin missä minä tätäkin aion vielä pitää. Sanoin miehelle, että mun täytyy alkaa käyttää näitä mekkoja edes viikonloppuisin. Mun täytyy lajitella mun vaatteet vuodenaikojen mukaan laatikoihin, sillä niin monta kesävaatetta tuli vastaan taas, joiden olemassaoloa saati sijaintia en ole tiedostanut menneen kesän aikana. Sen meneillään olevan vuodenajan koko valikoima täytyy olla jossain esillä ja helposti saatavilla, jotta vanhoille rytkyille tulee käyttöä. Muuten ne vain kulkevat vaatekaapista toiseen mukana eivätkä koskaan kulu. Ostetaan vain uutta koko ajan unohtaen vanhat.

Tämän haasteen myötä itse olen ainakin joutunut kaivaa vanhat hyvät vaatteet esiin, kuten nyt paljon käytössä olleen Lindexin alesta joskus vuosikausia sitten ostetun neuletakin. Niin kiva, kun siinä on reikiä ja se on vaalea. Ei ole liian kuuma alkusyksyn vielä hieman lämpiminä päivinä, muttei toisaalta liian kylmäkään. Materiaali on ihan perseestä, 100 % akryyliä, mutta menköön niin kauan, kun on vielä käyttökelpoinen. Vastuullisuuden lisäämistä ei auta se, että kolutaan vaatekaappi läpi vähän väliä kirpparille viemisen takia, jotta saataisiin lisää tilaa kaappiin tarkoituksena ostaa taas lisää jotain uutta. En siis aio hävittää muovivaatteitani vain siksi, että ne ovat muovia vaan käytän niitä, kunnes ne ovat käyttökelvottomia. Vain tällä tavoin voin sanoa tehneeni kaiken, mitä tyhmän aleostoksen kanssa voi tehdä.

Toinen tyhmä aleostos näissä kuvissa ovat nuo minun tekonahkakenkäni, jotka kyllä ovat sitten ihan viimeinen tekonahkaostos minun elämässäni. Ne eivät millään muotoa sovellu kävelykengiksi pitemmille matkoille, mutta juuri ja juuri pystyn pitämään niitä töissä tänä syksynä. Täytyy hankkia jotkut paremmat nilkkurit sitten, kun sellaiset tulevat vastaan jossain.

Heipsan hopsan! Täytyy takoa, kun näppis on kuuma – eikö niin? Taas näitä, kun mun olisi pitänyt julkaista tämä postaus jo sunnuntaina, mutta sitten life happened. Aina tulee jotain, miksi kirjoittaminen siirtyy ja siirtyy. Mun suurin kirjoituslukko on väsymys. Kun se iskee, on ihan turha haaveilla minkään sortin taiteellisesta esittämisestä ja pakko odotella päiviä parempia.

Meillä jyllää töissä tämän syksyn yksi trendiviruksista ja ilmeisesti se on yrittänyt saada yliotteen minusta. Annoin sille vähän siimaa, mutta kelasin tänään puolilta päivin takaisin ja nyt on terveen ihmisen verkot taas vesillä. Juttu luistaa ihan viimeisen päälle.

Noh, tänään on seurapaitapäivä, tiesittekö? Minä aamulla kaivoin jostain kasasta mun tepsipaidan, kun tajusin pakanneeni Vimpelin Vedon hupparin jo aikapäiviä sitten johonkin muuttolaatikkoon. Ehdottomasti minun olisi kuulunut tänään edustaa Vimpelin Vetoa, eikä Tepsiä, mutta näillä mennään.

Tepsiä olin kuvaamassa lauantaina, kun heillä oli liigassa säilymis -matsi luvassa. Syysilta oli ihastuttava kaikkine väreineen, mutta tois puol kenttää katsomoa tähystellessä täytyi kyllä miettiä missä ihmeessä muut turkulaiset olivat. Tai siis pelkästään turkulaiset – itsehän olen edelleen raisiolainen. Naisten erittäin tärkeä peli ja katsomoissa olisi ollut tilaa kyllä. Harmittaa jotenkin, etteivät turkulaiset oikein löydä yläkentälle. Täytyyhän sinne kuitenkin haikata kallioiden yli ja siinä vallan hengästyy.

Onneksi me kuvaajat olemme osanneet turkulaisen parhaan jalkapallon ytimeen (kyllä, meitä kuvaajia on muitakin kuin minä), koska naisia on kyllä ollut mukava kuvata tänä vuonna. Ja noista peleistä saa mokkapaloja, jotka vievät kielen mennessään.

Valmentaja Joensuu oli tehnyt kokoonpanoon sen sortin muutoksia, että hän takuulla halusi vain testata olenko minä hereillä ja huomaanko. Huomasin minä ennen toista puoliaikaa jo, että numero 24 huitelee jotenkin ihan eri paikalla kuin ikinä ennen. Hän tuli ainakin helpommin kuvatuksi, sillä olen tosi huono kuvaamaan puolustajaihmisiä ja maalivahteja.

Maalihaleja oli mennen ja tullen, mikä tietysti oli ihan hyvä sen ensi vuoden liigapaikan kannalta. Hyvin pelattu! Toisella puoliajalla olisi pallo voinut vähän enemmän olla minun päädyssäni, sillä jostain syystä toiset puoliajat tapahtuvat aina kamalan kaukana, eikä sitten voi kuvata.

Olen nyt tullut tällä jalkapallon valokuvaus -urallani siihen pisteeseen, kun taidan tykätä pimeässä kuvaamisesta. Kun kaiken ei tarvitse piirtyä niin pirun tarkasti parhaalla mahdollisella laadulla, vaan on ihan rehellisesti pimeää. Mitä mieltä te olette? Haittaako se, että omaa sukua Urosen varjopuoli on tosiaan varjossa tuossa pelitilannekuvassa vai olisiko pitänyt yrittää kikkailla häntä valoon? Muistakaa myös siristellä silmiänne viimeisen kuvan kohdalla, sillä siellä on Janne osoittamassa kunnioitusta naisille.