Lupasin kovasti alkuvuoden korvilla kirjoittavani tänä vuonna enemmän rahasta. Olen lykännyt aiheen ottamista käsittelyyn kuitenkin kaikki nämä kuukaudet, sillä mitään erikoista ei rahan suhteen ole tapahtunut. Korona alkoi jyllätä ja se kyllä vaikuttaa meidän kaikkien talouteen pitkässä juoksussa, vaikka ihan kaikkia suomalaisia ei vielä olekaan lomautettu. Korona vaikuttaa koko maailmassa talouteen, eivätkä suomalaiset siltä myöskään säästy ja sitä kautta ajat voivat olla hyvinkin rankat. Joku sanoi jossain päin someani 90-luvun laman olleen aika heppoista kamaa siihen verrattuna, mikä meitä nyt tulee koronan myötä koettelemaan.

Kiitollinen olen siitä, kun laitoin stopin rakkaalle harrastukselleni shoppailulle viime kesänä. Mun vuosi ilman uusia vaatteita -haastetta kirjoitettiin op.mediaan juttu tässä taannoin, just ennen kaikkea koronauutisointia. Jutussa kehuin kovin kuinka onnistuin säästämään rahaa viime vuonna haasteeseen ryhtymisen seurauksena, mutta rahat aika pitkälti valuivat auton korjaamiseen. Auto onkin vienyt tänä vuonna jo siinä määrin, että nykyään joka kerta nähdessäni koko auton, tuijotan sitä murheissani miettien onko sen pakko hajota käsiin just tänä vuonna. En vain millään haluaisi lähteä vaihtamaan autoa, sillä se tuo aina mukanaan kaikenlaisia yllättäviä kuluja, vaikka niin kyllä tuo vanhakin auto. Onnellisia ovat ihmiset, jotka eivät autoa tarvitse.

Kunhan vain saan talouteni balanssiin toivottavasti pian, alan taas säästää. Tuntuu vain näitä säästökohteita riittävän. Yksi niistä on tietysti auto, mikä tarkoittaa useampaa tonnia. Niin monta tonnia, että saan olla ostamatta uusia vaatteita vielä pari vuotta. Vai ostaisinko auton sijasta sähköpyörän ja poljen sillä joka päivä 10 km töihin? Harmi, että se ei kulkuvälineenä välttämättä ole kivoin mahdollinen lumituiskussa? Vai onko? Onko jollain kokemuksia?

Toinen hieman lyhyemmän tähtäimen säästökohde on makuupussi. Sellainen, joka maksaa maksimissaan 300 euroa. Jotta päästään Tahkiksen kanssa yöpymään jollekin laavulle joskus tulevan puolen vuoden aikana.

Tarvisi ostaa myös muutamia vaatekategoriaan kuuluvia asioita, kuten uudet lenkkarit maantiekäppäilyyn (haluan ehkä Hokat!), Levikset (tai jotkut mielellään vastuullisesti tuotetut, en tiedä onko Levikset moiset) ja jotkut nahkanilkkurit. Olen nyt vedellyt läpi talven samoilla kengillä ja se alkaa vähitellen puuduttaa. Todennäköisesti en pidä kuitenkaan kiirettä tämän kategorian ostoksilla, koska kiire niillä ei ole ja vielä kaksi kuukautta ostolakkoa jäljellä. Se ei ole paljon.

Tästä alkaa nyt siis säästäminen. Ihan alkuun aseeni tässä touhussa ovat kaiken turhan ostamisen lopettaminen, vaateostosten minimointi sitten kun on taas lupa ostaa ja noh, eipä tarvi enää kahvillakaan käydä ulkona, kun se ei nyt ole kovin suotavaa. Täytyy vain toivoa, että jatkossakin on jotain, mistä säästää, sillä tänä aikana mikään työpaikka ei ole itsestäänselvyys.

Turun Sanomat tiesi kertoa Kurjenrahkan kansallispuistossa viettäneen kaunista kevätpäivää ainakin 1000 ihmistä eilen. Se siitä sosiaalisten kontaktien välttelystä? Osasimme odottaa tätä jo viime viikonlopun instastoryjen perusteella, joten tuli valvottua illalla turhan myöhään, kun pohdimme ja etsimme metsää, johon suunnata tänään. Metsä, jossa riittäisi lääniä, joka ei olisi kovin kaukana ja jossa todennäköisesti ei olisi ihan tuhatta ihmistä pyörimässä.

Googlettelu ja kartan tutkiminen ei tuottanut sinänsä tulosta, sillä vaihtoehtoja on paljon Varsinais-Suomessa. Tänä aamuna sanoin Tahkikselle notta annapa se sun puhelin, tutkin karttaa ja katson mihin mennään tänään. Löysin Paimiosta alueen, jossa oli pari korkeaa nyppylää vieritysten eikä asutusta kovin paljon, googletin paikan nimen ja löysin: Vakkavuoresta on kirjoiteltu useitakin blogipostauksia ja maisemat sen päältä näyttivät huikeilta. Sinne siis.

Paikasta löytyy myös laavu, mutta minua hieman liikaa viime aikoina vaivanneen närästyksen takia olemme laittaneet makkarat pannaan ja myös tässä maailman koronatilanteessa laavulle pysäköinti on yhtä tyhmää kuin lähteä pakoon koronaa pohjoiseen, joten se ei meitä niin paljon kiinnostanut. Hienolla paikalla se oli ja myös kivan oloinen, jossa yöpyminen joskus voisi olla ihan mukavaa.

Ihan reitin alussa ylitimme pienen lirin, jossa puhdas vesi virtasi iloisesti auringonpaisteessa. Pompin sen yli ja olin innoissani, koska minulla nyt sattuu olemaan jokin fiksaatio pieniä puroja ja lätäköitä kohtaan.

Reitin varrella ei opasteita ollut, joten kartta kannattaa pitää mukana, kun Vakkavuorelle suunnistaa. Me käännyimme metsäautotieltä aika pian vasemmalle ja sen polun varrelta löytyi myös se laavu. Polkua eteenpäin menemällä hahmottaa pian Vakkavuoren sijaitsevan siinä ihan vieressä oikealla ja ei muuta kuin kiipeämään. Kiipeäminen oli hieman hankalaa minun ketteryydelläni ja järkkäri kaulassa roikkuen, mutta kyllä siitä selvisi. Maisemat olivat kaiken sen arvoiset. 

Joku petolintukin nähtiin liitelemässä korkealla taivaalla. Se otti aina korkeutta aurinkoon asti, kunnes teki syöksyn alas kaukaisuuteen häviten horisonttiin. Emme vieläkään tiedä mikä lintu tällä kertaa oli kyseessä. Mies väitti, että haukka ja minä väitin, että kotka. Olenkin niin suuri lintutietäjä. ? Miehen koneelta katsottuna se näytti läskiltä lokilta, jolla on haukan viirut. Miehen kuvissa näkyy myös sen värityksen olevan kokoruskea viiruineen eikä ole mitään vaaleita siivenpäitä.

Istuimme laittoman nuotiopaikan vieressä syömässä eväämme ja juomassa kahvit ihaillen samalla edessämme aukeavaa maisemaa, josta petolintu oli jo kadonnut. Vain yksinäinen höyhen leijaili alas taivaalta. Näimme merelle asti.

Pian takaoikealta asteli setä omenaa syöden, jolta kyselimme meneekö tuolla alhaalla metsässä jotain polkuja, joita pitkin vuoren voisi kiertää ja hän kertoi meille Viksbergin kartanosta. Emme olleet koskaan tietenkään kuulleetkaan. Setä jatkoi matkaa taaksemme vasemmalle, johon jo aiemmin katosi myös yksi polkujuoksijanainen. Päätimme lähteä heidän perässään samaan suuntaan, vaikkemme tunteneet maastoa yhtään.

Alhaalla tuli taas joku setä vastaan, joka kertoi meidän olevan 35. ihmiset, jotka hän aamulenkkinsä aikana on kohdannut tänään. Yleensä ei kuulemma tule ketään vastaan. Näin mekin siis olimme tunkeutuneet rauhaa rakastavien paikallisten omaan metsään, jossa tosiaan normaalioloissa ei kulje kukaan.

Päätimme koittaa kiertää vuoren omin avuin ilman Viksbergin kartanolle lähtemistä ja kyllähän se onnistuikin. Käännyimme pienen hakkuualueen kohdalla oikealle, päädyimme metsäautotielle ja takaisin lähtöpaikkaan. Kilometrejä tästä meidän vaelluksesta ei montaa kertynyt, mutta sielu ja ruumis saivat metsäterapiaa. Korona unohtui hetkeksi. Onneksi ihan vielä ei ole ulkonaliikkumiskielto.