Neuloosin ääreltä – taas

Minä olen vihdoin tänä syksynä kokenut elämäni ensimmäisen some- ja blogitauon. Olen postannut viimeksi kuukausi sitten, silloinkin kuulumisia. Sen jälkeen päivät muuttuivat viikoiksi ja viikot jo lähes kuukausiksi, paitsi tietysti nyt, kun tällä postauksella rikon päivää vaille kuukauden hiljaisuuden täällä blogin puolella.

Syitä hiljaisuuteen on.

Kaikki alkoi heti kesäloman alussa. Elin täyttä elämää, mutta tunsin tyhjyyttä aina, kun avasin instan. Minulla ei ollut mitään sanottavaa. Kaikki suuret tarinat elämän upeudesta, metsien parantavasta voimasta ja retkeilyn tuomasta hyvinvoinnista oli jo kerrottu tai jos ei, muut ainakin kertoivat minun puolestani. Sometin kuitenkin edelleen urhoollisesti päivittäin, mutta tyhjät tynnyrit kolisivat päässäni tuolloin, koska ei minulla ihan oikeasti ollut mitään sanottavaa.

Ihmettelin luomisen tuskaani, mutta en oikein tiennyt, mistä se johtui oikeastaan ja mihin se oli menossa. Retkeilin maailman parhaan Jonin kanssa vapaana velvoitteista Kuusamon metsissä ja mietin, että kyl kai sitä laihtuisi kotioloissakin, jos näin paljon joka päivä kävelisi. En mitenkään hirveästi jaksanut välittää siitä, etten oikeastaan ollut kovin kiinnostunut instagramista.

Sitten tultiin kotiin. Arki ja työt alkoivat. Väänsin yhden blogipostauksen ja ajattelin, että tästä se lähtee. Instagram oli jo alkanut hieman maistua, etenkin neulomistili, jonka perustin.

Ei se kuitenkaan lähtenyt kunnolla. Postailin ja postailen edelleen instaan pari kertaa viikossa uuden kuvan, mutta storyja sentään tykitän edelleen päivittäin. Se on kivaa, se mua kiinnostaa. En vain jaksa päivittää instaa vain siksi, että pitäisi. Kun pitäisi olla aktiivinen, sitä ja tätä ja tuota ja näyttää rikkaalta, jotta olisi miljoona seuraajaa. En mä halua tehdä sosiaalista mediaa siksi, että mulla olisi seuraajia joku tietty määrä vaan mä haluan välillä kertoa kannattaako takareittään reväyttää intervalleja juostessa tai ylipäätään kannustaa toteuttamaan itteään. En myöskään näytä tällä hetkellä yhtään miltään, sillä en ole jaksanut varata kampaajalle aikaa saati meikata.

Tämä blogi sitten taas. Ajattelin, että postaan tännekin vasta sitten, kun on jotain asiaa. Jotain muutakin kuin pelkkiä kuulumisia. Voi olla, että sitä joutuu odotella vielä hetken tai sitten pian alkaa lyytin lisäksi myös Hietala kirjoittaa. Mistäs näistä koskaan tietää. Tällä hetkellä neulominen taitaa antaa saman tyydytyksen kuin sanansäilä ja voin kertoa, etten ole pariin viikonloppuun oikein muuta puuhaillutkaan. Tällä hetkellä saan sanansäilätyydytyksen täytettyä myös töissä, joten sekin jotenkin on vähentänyt tarvetta kiekua täällä yhtään mitään.

Kaiken kaikkiaan oma hiljaisuuteni on tuntunut minusta todella hyvältä ja avartavalta. Kaipaan sosiaalisuutta, mutta ennemmin livenä kuin mediassa. Ehkä koronavuosi alkaa jättää jälkeään jo minuunkin ja kasvan ulos siitä, mitä olen ollut viimeiset 10 vuotta? Aikansa kutakin. Harmaat hiukset eivät tule yksin.