Olen ollut nyt vuoden ostamatta uusia vaatteita, pois lukien kolme hankintaa, jotka vuosi ilman uusia vaatteita -haasteessa hyväksytään. Kun tulimme kesälomareissulta kotiin viime vuonna ja olin pärjännyt kolme viikkoa niillä vaatteilla, jotka minulla oli mukana, ymmärsin pärjääväni mainiosti ilman uusien vaatteiden jatkuvaa ostelua. Uskalsin siis ottaa haasteen vastaan ja kokeilla pystynkö olla tosiaan vuoden shoppailematta.

Vuosi ilman uusia vaatteita -haasteeseen kuuluu, että saa ostaa vuoden aikana kolme uutta vaatetta ja kolme kirppikseltä. Alusvaatteet ovat sallittuja, mutta asusteet eivät. Tästä vähän poikkesin, mutta en paljon. Ostin nimittäin viime vuonna yhdet juoksukengät muistaakseni, mutta haasteen loppuajan pidättäydyin myös kengistä. Ostin myös parit alkkarit ja sukat, mutta ne taas olivat sallittuja. Kirppiksiltä en mitään löytänyt, vaikka muutaman kerran niitä kolusinkin. Sen sijaan kolme uutta vaatetta tuli hankittua ja ne olivat vaellushousut, yksi juoksupaita (joka ei ollut ihan välttämätön) sekä goretextakki. Kaikki hankintani siis liittyivät ulkoiluun, joten siinä mielessä pidän ostolakkoani hyvin onnistuneena.

Tässä haasteessa onnistumisessa haasteen aloittaminen oli se vaikein osuus. Kun on kamalaa luopua jostain ihan vain omasta päätöksestään, eikä ole mitään juttua miksi nyt tarkalleen on pakko tehdä näin. Aluksi sitten ajattelinkin haastetta lähinnä taloudellisesta näkökulmasta, koska se konkretisoituu kaikista nopeiten ja helpoiten. Se näkyy omalla tilillä, kun jättää asiat ostamatta.

Kun sitten päätti lopettaa ostelun, huomasi nopeasti miten omat tavat muuttuvat. Ei enää kaupoissa vaeltelua eikä nettikauppasurffailua, omaa aikaa siis alkoi säästyä sen lisäksi, että rahaa säästyi. Se oli mahtavaa. Loppuvuosi meni tosi helposti, koska oli jo omaksunut ajatuksen siitä, että kun ei mene kauppaan, ei tiedä mitä siellä on tarjolla ja näin ollen voi olla hyvin helposti ostamatta.

Alkuvuodesta alkoi vähän olla malttamaton, kun olisi pitänyt saada uudet farkut ostaa, mutta ei voinut. Piti vain kitkuttaa vanhoilla, jotka kiristivät liikaa. Kuukausia kuitenkin kului, siinä ne menivät sivussa muuhun elämään keskittyessä.

Viimeinen kuukausi – toukokuu oli kamalan pitkä mielestäni. Kun vain odotti haasteen päättymistä ja sitä, että pääsisi vihdoin ostamaan ne pirun farkut. Arvatkaa miten siinä kävi? Kaksi päivää ennen haasteen loppumista tuli helteet, räväytin mun kesävaatelaatikosta kamat ulos ja kas kummaa: sieltä löytyi farkut, jotka sopivat mulle nyt. Eivät olleet sopineet vuosi sitten ja olivat jääneet laatikkoon odottelemaan kesäkuntoa 2020. Se siitä uuden ostamisesta.

Eipä siis tarvitse vieläkään kirmata kauppaan ostamaan mitään, koska vaatevarastoni ei ole vuoden aikana päässyt pienenemään pahemmin. Parit alkkarit ja sukat olen viskannut roskiin, mutta se ei vielä suurta lovea aivan liian täynnä olevaan kaappiini ole tehnyt. Nyt en tarvitse edes niitä uusia farkkuja, kun löysin sellaiset omasta kaapista.

Uskon pystyväni jatkamaan tällä tiellä helposti, ainakin kunhan pysyn poissa edelleen ostoskeskusten vaatekaupoista. Ainoastaan Partioaitta ja merinovillat-paidat minua tällä hetkellä houkuttavat sekä ehkä jotkin suomalaisvalmisteiset pellavahousut. Tässä on koronankin vuoksi mennyt ostofilosofia ihan uusiksi, koska aion jatkossa suosia suomalaista ennemmin kuin muita.

Tällä hetkellä tuntuu, että on tosi iso kynnys ostaa yhtään mitään vaatteita. Ajattelen ne turhina kuluerinä lähinnä ja mieluummin ostan ruokaa kuin vaatteita. Sitä paitsi jotkut asiat tuntuvat paremmilta, kun niitä tekee harvemmin.

Viime viikonloppuna emme viitsineet telttailemaan, kun olimme juuri keskiviikkona olleet, vaikka perjantai-ilta olikin aika hieno. Päätimme tehdä päiväretken Euran Koskeljärvelle, jossa oman kunnon mukaan voi patikoida järven sivua joko 20 km edestakaisin tai vaikkapa vain noin 10 kilometriä. Vaihtoehtoja piisaa, sillä tämä ei ole rengasreitti ollenkaan.

Me jätimme auton Uhrattuun, jonka parkkipaikka oli kovin ruuhkainen. Suosittu paikka selkeästi ulkoilla. En sinänsä ihmettele, sillä Koskeljärvi tarjoaa kivat järvimaisemat ilman yhtään mökkiä ja paljon eri lintuja seurattavaksi. Luontopolku itsessään oli erittäin helppokulkuista ja osan matkaa saa tallustella upeilla pitkospuilla. Metsä oli satumaisen näköinen koko matkan.

Parkkipaikan vastapäisellä pellolla töyhtöhyypät vartioivat jälkikasvuaan, kun taas järvellä hanhet ajeluttivat omia palluroitaan ja härkälinnut möykkäsivät. Näimme reissullamme näiden lisäksi kurkia, joutsenia, telkkiä, palokärjen, punakylkirastaan, pyrstötiaisen, tiiroja, lokkeja ja kalasääsken. Kotimatkaa en laske tähän, jolloin näimme jonkun haukan liitelemässä tien yli hyvin matalalta.

Uhratulta lähdettiin kävelemään kohti Pyhäniemen laavua, jonne oli matkaa noin vajaa 5 kilometriä. Tuuli oli jokseenkin kova, joten emme ihan täydellisesti päässeet nauttimaan lämmöstä, jota aurinko tarjoili tuona lauantaipäivänä.

En yhtään tiennyt, mitä odottaa luontopolulta ja sen kauneus yllättikin retkeilijän täysin. Ensin oli sekalaista haapa-, koivu- ja kuusimetsää, jossa todennäköisesti asuu monta liito-oravaa ja sen jälkeen nousimme jollekin hauskalle pienelle harjanteelle, jonka päällä kiemurteleva polku oli upean näköinen.

Ihmiset tavaroineen olivat tehneet laavulle nuotion, vaikka voimassa oli metsäpalovaroitus ja laavun sekä puuvaraston seinässä luki ”tulenteko kielletty”. Olen muutamia kertoja ohimennen kommentoinut avotulien tekemisiä instassa, mutta kommentoin nyt täälläkin: älä tee avotulta ruohikko- tai metsäpalovaroituksen aikaan. Älä.

Ei kiinnostanut jäädä laavupaikalle syömään, joten jatkoimme matkaa eteenpäin kohti Latosaaren laavua. Kauhea nälkä jo oli ja aina käveleminen nälkäisenä on todella perseestä, koska silloin ei jaksa ihastella luontoa samalla tavalla kuin hyvissä energioissa. Pysähdyimme lopulta evästelemään johonkin parkkipaikalle parin kilometrin jälkeen.

Kävelimme eväspaikaltamme vielä jonkun matkaa katsomaan millainen taukopaikka on Moukkari. Sieltä löytyi pöytä penkkeineen. Joimme kahvit ja söimme pullat ennen kuin palasimme takaisin.

Paluumatkalla meitä vastaan tuli nainen, joka kertoi kuulleensa kaulushaikaran äänen Pyhäniemen laavulla. Oli hyvin ilmeistä, että meitä kiinnostaa linnut, koska kuljimme kamerat pitkine putkineen kaulassamme.

En pääse yli kaulushaikaroista. Olemme nyt törmänneet niihin lähes joka viikonloppu Teijossa yöpymisen jälkeen ja huvittavinta siinä on kai se, että minä en erota sen ääntä. Minulle on kerrottu sen olevan ”kuin joku puhaltaisi pulloon” ja hyvin kumea ääni. Mutta siis en erota sitä edes netin äänipätkästä. Ehkä nauroin liikaa hänen ulkonäölleen ja nyt minua rankaistaan.

Alunperin ei siis olisi ollut tarvetta kiertää enää Pyhäniemen laavun kautta, mutta kävimme tarkastamassa kaulushaikaratilanteen. Ei kuultu mitään, koska tuuli niin lujaa ja minä en muutenkaan odottanut kuulevani kyseistä elukkaa, kun en ole aiemminkaan sitä erottanut.

Vajaa 7 tuntia lähdön jälkeen olimme takaisin autolla, vajaa 17 kilometriä käveltynä. Oli mahtava päivä ulkona ja ihan mieletön lintupaikka tämä kohde. Latosaaren laavua emme käyneet katsomassa, vaan säästimme sen toiseen kertaan. 

Tämä retkikohde sopii tosi hyvin myös ihan aloittelijoille, kun reitin pituuden voi itse päättää. Kääntyy vain takaisin siinä kohtaa, kun tietää, että suurin piirtein pääsee vielä autolle takaisin. Eväitä mukaan ja taukoja, niin sitä jaksaa pidemmästikin.