Tiedättehän kun jotkut asiat elämässä ovat sellaisia ”miksi en tehnyt tätä jo aikaisemmin” -juttuja. Minä hoidin yhden sellaisen tällä viikolla, kun päätin varata ajan kampaajalle pitkän odottelun jälkeen. Lopputulos on ihan raikas ja kevyt sekä ennen kaikkea siisti verrattuna vanhaan reuhkaani. Hiukseni olivat järkyttävän pitkät, painavat ja suorat.

Minulla oli pakkomielle jotenkin pitkistä hiuksista, koska sellaiset minulla on ollut läpi elämäni lukuun ottamatta niitä kahta kertaa, kun päätin leikata polkan. Ensimmäinen kerta oli neljännellä luokalla ja toinen kerta vuonna 2017. Tuolloin vuonna 2017 jälleen kerran liian pitkät hiukseni olivat todella väsyneet, raskaat ja päätä myöten menevät eikä päänahkakaan kovin paljon hengitellyt. Tosin myöhemmin syy huonolle päänahalle selittyi alhaisella ferritiinillä ja d-vitamiinin puutoksella.

Hiuksien suhteen olenkin nyt oivaltanut, että aina ei tarvitse olla mielettömän pitkät hiukset vaan lyhyemmät voivat olla helpommin hallittavissa. Odotan innolla luonnonkiharan paluuta esimerkiksi. Mitä pörrömpi, sen kotoisampi.

Toinen viikon sisään tapahtunut oivallus miksi en ole tehnyt tätä jo aiemmin liittyy pekaanipähkinäjäätelöön. Siis miten en ole tiennyt kuinka hyvää se on?! Satuttiin maistamaan Magnumin uutta Double Gold Caramel Billionaire -jäätelöä ja totesin sen olevan ihan tajuttoman hyvää. Ai että! Onko siellä puolen ruutua muita pekaanipähkinäjäätelön ystäviä?

Noin muuten tässä ei nyt olekaan ollut mitään erikoista. Tänään töissä tuli säädettyä kalusteiden kanssa sen verran, että jouduin oikein huilailemaan hetken. Totesin, että pöytien siirtely ei tässä siunatussa tilassa välttämättä ole se paras aktiviteetti. Tänään en siis aio kotona tehdä muuta kuin levätä.

Huomenna on onneksi perjantai ja viikonloppu häämöttää jo. Ollaan suunnittelemassa jopa mehtäreissua viikonlopuksi, kunhan vain kelit ovat sopivat eikä sada mitään. Jos sataa, meillä on edelleen kevätsiivous kesken täällä, joten tekemistä kuitenkin riittää oli sitten kotona tai ei.

Nyt taidan mennä katsomaan, mitä ruokaa meidän keittiössä tänään valmistuu. Vi ses! Instagramissa pääsee stalkkaamaan storyn puolella mun seikkailuja!

Urheilutoimittajain Liitto uudisti jäsenetujaan ja päätti, että pressikorttia tulee erikseen hakea, eikä sen saaminen enää ole itsestäänselvyys kaikille jäsenille. Olen kuulunut liittoon nyt kolme tai neljä vuotta Turussa asuessani ja tähän asti olen siis nauttinut pressikortin tuomista eduista, mikä itselläni on tarkoittanut lähinnä jalkapallon valokuvauksen helpottamista. Pressikorttia näyttämällä urheilutapahtuman ovella ei ole tarvinnut jäädä ihmettelemään kuka olen ja millä asialla vaan olen voinut keskittyä siihen, mitä olen menossa tekemään eli valokuvaukseen.

Olen valokuvannut jalkapalloa vuodesta 2013 asti. Ajauduin hommaan vahingossa ja sille tielle jäin. SJK:n silloinen valokuvaaja oli estynyt tulemaan paikalle, joten seurassa nykypäivänä edelleen töissä oleva Lari katsoi paremmaksi laittaa minut Kloppien katsomosta kynsiä lakkaamasta tekemään kerrankin jotain hyödyllistä ja pyysi siis kuvaamaan yhden matsin kesäkuussa 2013. Se keikka oli menestys, vaikken varsinaisesti yhtään tiennyt, mitä olen menossa tekemään ja miten urheilua kuvataan. Menin vain, tiesin asetuksen 1/1000 ja innoissani kuvasin kaikkea, mitä vaan keksin.

Ei sillä, että olisin myöskään jalkapallosta mitään ymmärtänyt, mutta mikäs siinä kuumia jalkapalloilijoita kuvatessa kuumina kesäpäivinä. Aloin kuitenkin vähitellen ymmärtämään ja saamaan jutun juonesta kiinni. Sen lisäksi, että kuvani menivät SJK:n käyttöön, käytin niitä omassa blogissani ja kirjoittelin matseista niitänäitä tyyliin ”olin lakannut kynnet SJK:n väreillä”. Joskus tosiaan jaksoin jopa vielä lakata kynsiä.

2013 ennen matsia, työsuhde-etuihin kuului kahvi. 🙂

Sitten muutin Turkuun. TPS:n peleihin ei onneksi ollut mitenkään vaikeaa päästä kuvaamaan, mutta jossain vaiheessa eräs kuvaajakollega vinkkasi, että voisin hakeutua jäseneksi erääseen kerhoon ja sitä kautta saada pressikortin. Niinpä sitten tein. Monta kertaa kortista on ollut hyötyä, kun olen mennyt matseihin, joissa minua ei tunneta järkkäreitten toimesta samalla tavalla kuin Veritaksella. Ei ole tarvinnut selitellä ja selvitellä, millä asialla olen. Ei ole tarvinnut myöskään käydä jalkapalloseuran kanssa keskustelua siitä voinko mennä kuvaamaan matsia antamatta kuvia heidän käyttöönsä, kuten joskus aikoinaan.

Suomi – Armenia 2019

TPS – IK Myran 2019

Pressikortti myönnetään vain alan ammattilaisille

Tänä vuonna pressikorttia piti erikseen hakea ja eilen luin sähköpostin, jossa kerrottiin, etten saa sitä. Pressikortti myönnetään vain alan ammattilaisille.

Olen oikeastaan vähän järkyttynyt tästä. Siksi kai halusin kirjoittaa tämän postauksenkin. En ole paljon viime aikoina mistään jalkapallosta etenkään täällä blogissani höpissyt, mutta sille on syynsä. Korona. Minua ei kertakaikkiaan ole huvittanut tunkea yleisötapahtumiin koko koronan aikana, mutta myönnän: on minulla ikävä jalkapallon kuvaamista ja siitä kirjoittamista. Jalkapallon valokuvaaminen merkitsee minulle paljon. Se on tuonut mukanaan minulle niin paljon. Ihmisiä, muistoja, kanavan toteuttaa itseäni ja keinon löytää täydellinen keskittyminen. Erityisesti jälkimmäinen on paljon ihmiselle, joka jonkin verran kärsii ADHD:sta.

Vuonna 2016 olin mukana tekemässä Matsipäivää ja 2019 olin kutsuvieraana Urheilugaalassa. Haluaisin uskoa, että minulla on vielä jotain annettavaa alalle, vaikka olenkin pitänyt koronataukoa ja lisäksi ajattelin synnyttää tuossa elokuun paikkeilla. Haluaisin myös joku päivä taas valokuvata maajoukkuetta, joten toivottavasti pressikortittomuus ei tule olemaan unelmieni tiellä.