Kävin tänä aamuna lääkärissä. Siis neuvolassa lääkärissä. Ihan uusi kokemus taas sekin meikäläiselle ja ylipäätään kolmas kerta, kun olen koskaan käynyt neuvolassa, siis nyt aikuisena. Se oli kiva käynti, sillä kaikki on edelleen kunnossa. Vauvelin syke löytyi, kohtu on kasvanut kuten pitää ja oma verenpaine on ihan mahtava. Neuvolakäyntien välillä ehtii kuitenkin ihmetellä kaikenlaista, joten ajattelinkin listata, mitä kaikkea tässä nyt sitten on viime aikoina tullut pyöriteltyä.

Ihan ensimmäisenä aloitan siitä, mistä mainitsin eilen instan puolella storyssa: miten ihmeessä saan ajeltua säärikarvani loppuraskaudessa, kun en oikein nytkään enää haluaisi mennä kaksinkerroin? Samaan hengenvetoon kerroin myös tällä hetkellä ahdistuvani pohkeitteni koosta, mihin sainkin miljoonasti faniviestejä, että ei kuule mitään hätää, samanlaiset pohkeet löytyy täältäkin. Aivan ihania viestejä, ne ilahduttivat! Ja onhan tietysti aika selvää, että Tahkis se kuitenkin joutuu minun sääreni huoltamaan, mutta tähän tuli myös ehdotus, jota harkitsen hyvin vakavasti. Voisinhan mennä sokerointiin. En ole koskaan käynyt sellaisessa, joten olisikohan jo aika?

Isoista pohkeista voidaankin jatkaa siihen, mistä kriiseilin viime viikolla ja sehän on siis raskausdiabetes. Minulla sokerirasitus on vasta edessä päin, mutta olen varmuuden vuoksi aloittanut ahdistumisen jo nyt. Raskausdiabetesdiagnoosi kuulostaa kamalan työläältä. Vihaan ylipäätään pistämistä, joten mittaapa siinä sitten kotona jotain sokeriarvoja?! Tai vielä parempaa: insuliinihoito. Olen joskus vierestä seurannut insuliinitouhuja ja olen miettinyt, että musta ei vaan koskaan olisi tuohon. Nyt olen hieman rauhallisempi jo tämän aiheen suhteen, sillä raskausdiabeteksen jujuhan siis on vain sokeriarvojen heittelyssä. Neuvolassa on annettu ohjeeksi syödä säännöllisesti ja sitähän mä olen tässä nyt jo vähintäänkin sen kolme vuotta tehnyt, ellen jo pitempäänkin. Se ei siis ole ongelmani vaan jos saan diagnoosin, syy löytyy sitten jostain muualta.

Tänään myös kysäisin painosta lääkäriltä ja hän totesi, että siitä mun ei pidä huolehtia. Olen tästä hyvin hämmentynyt, sillä facesta saa vähän väliä lueskella tuohtuneita kirjoituksia siitä kuinka lääkäri on kehdannut mainita ylipainosta jotain. Enkä siis tarkoita nyt mitään neuvolalääkäreitä vaan yleisesti. Tänä aamuna minulle vain kerrottiin, että stressihormonit eivät ole hyvästä sikiölle, joten älä mieti painoa.

Näitäkin olen ehtinyt ajatella viime aikoina

Miksi ihmeessä mä en osaa shoppailla kevätvaatteita? Joka kevät sama juttu: pukeudun syksyn väreihin ja se ällöttää mua. Missä ovat vaatekaapistani pastelliset mekot, missä?

Neulontaan liittyen mietin joka toinen ilta joko saisin aloittaa uuden projektin, mutta ei, en saa. Edelleen on kesken yksi pipo ja yksi sukka. Ne ensin.

Entä sitten hiukset? Pitäisikö leikata vai eikö pitäisi? Haittaako, että kasvaa harmaita jo ihan sikana? Miten voin olla ensisynnyttäjä ja tulla äidiksi, kun mulla kohta pelkkiä harmaita? Säikähtääköhän vauveli, kun sen äiti on näin vanha? Jos leikkaa, pitäisikö pyytää Liinua laittamaan myös vaaleita raitoja?

Extra-ajatus

Mä en koskaan pärjäisi Myyrässä. Mä olen aina epäilty. Kun mua epäilee jostain, hymyilen syyllisen hymyä, vaikken olisi syyllinen. Musta on vaan hauskaa saada vastapuoli hämmentymään ja epäilemään mua. Käkätän ja väitän, etten ole syyllinen ja sitten mua ei koskaan uskota.

PS. Joko pian tulee ulkonaliikkumiskielto? Eihän noissa koronatilastoissa ole mitään järkeä.

Minun touhujani instagramissa seuraavat ainakin tietävät: meillä on meneillään edelleen kevätsiivoilut ja hommaa piisaa. Tahkis aloitti pari viikkoa sitten siivoamalla vaatehuoneen, eilen järjestelimme kirjoja ja tänään minä otin vaatekaappini käsittelyyn vihdoin. Halusin siirtää kaapistani syrjään kaikki ns. tavalliset arkivaatteeni, joita tuskin tulen tarvitsemaan loppuraskauden ja vauvelin syntymän jälkeen. Ja sitten kun jotain tarvitsen, otan käyttöön vaatekappale kerrallaan. Projekti jäi vielä hieman kesken, koska seuraavaksi ajattelin käydä läpi alusvaatteeni ja heittää vanhat venyneet sekä aivan liian pienet rintsikat menemään. Miksiköhän sellaisiakin on pitänyt säästää? En kuitenkaan enää tänään aio siivoilla vaan nyt haluan kertoa teille meidän eilisestä illan huipennuksesta. Me tehtiin nimittäin olohuoneen lattialle maja!

Raahasimme sängystä petauspatjan olohuoneen matolle ja rötkötimme illan siinä, kunnes alkoi väsyttää liikaa. Ulkona oli kamala myrsky, ikkuna vain helisi ja mietin kuinka täällä edes uskaltaa nukkua, mutta eihän siinä muukaan auttanut. Siirsimme muutamat tuolit petimme ympärille, jotta saimme tehtyä lakanasta katon majaamme. Siitä tuli aika ihana pesä, jossa oli mukava nukkua myrskystä huolimatta. Alusta tietysti oli kova, mutta siinä kyllä selkävaivat paranivat.

Ensin My Little Ponyja ja nyt maja – mukavahan välillä tehdä jotain omasta arjesta poikkeavaa, eikö vaan?

Ennen majan rakentamista kävimme ensin juoksemassa ja sitten saunassa. Aah! ♥ Olen niin tyytyväinen, kun juokseminen edelleen onnistuu. Se minua nyt hieman harmittaa jo etukäteen, kun tiedän juoksemiseen tulevan noin vuoden tauko sitten, kun en enää pysty siihen ja synnytys lähestyy. Synnytyksestä palautuminen vaatii aikaa ja työtä, eikä juokseminen ole lajilistalla kärjessä. Ei varmaankaan auta kuin vain hyväksyä tämä, että juoksemiseen tulee pitkä tauko ja sitten joskus joudun aloittamaan taas kerran alusta.

Viikonloppu on kokonaisuudessaan mahtava, kun olemme saaneet niin paljon aikaiseksi ja silti rentoutuneet. Toivottavasti sullakin on ollut mukava viikonloppu!