Lomaltapaluu töihin on nyt suoritettu ja siis loman jälkeinen ensimmäinen työviikko vihdoin ohi. Täytyy sanoa, että viikko oli kyllä tosi hyvä! Ilmeisesti teen itselleni sopivia hommia, sillä jo ensimmäisenä päivänä olin tosi iloinen paluustani ja siitä, kun sain taas sisältöä päiviini. Siis sellaista erilaista sisältöä, jotain muuta ajateltavaa kuin raskaus. Olen jo monta kuukautta ollut töissä jotenkin erityisen iloinen ja olenkin miettinyt mahtaako tämä nyt olla jotain viimeisistä hetkistä ilon irti ottamista vai olisinko ilman raskauttakin yhtä innoissani koko ajan. Tähän koko viikkoon ei osunut yhtään huonoa hetkeä ja nyt onkin mukava siirtyä viikonlopun viettoon.

Koska olen töissä aina iloisen kuuloinen, kun puhun asiakkaiden kanssa, olen miettinyt mahtaako se tarttua vauvaan jotenkin. Hän on ainakin koko viikon potkinut jatkuvasti ja tosiaan ajattelin, että ehkä hän jotenkin on myös iloinen tuolla omassa kammiossaan, kun minäkin olen. 🙂

Enää neljä viikkoa jäljellä nyt sitten työelämää, kääks!! Tuntuu niin kummalliselta koko ajatus, että jään ”lomalle”, mutta en palaakaan töihin perinteisen neljän viikon jälkeen vaan vasta joskus!

Jokainen aamu tällä viikolla olen ihastellut luontoa, kun se on niin hieno just nyt. Kaikki on edelleen tuoreen vihreää ja aurinko paistaa korkealta, kun ollaan menossa kohti juhannusta. Linnut metelöivät kuin olisivat olleet jo monta tuntia hereillä ja missään ei näy ristin sielua.

Viikonlopun suurissa suunnitelmissa minulla ei ole oikeastaan muuta kuin neulominen. Toki jotain ulkoilua takuulla harrastetaan, kun viikonlopusta on tulossa tosi lämmin, mutta ei olla vielä neuvoteltu mihin mennään ja mitä tekemään. Täytyy yrittää keksiä jotain kivaa.

Tahkiksen riddari on edistynyt jonkun verran ja tänään siis ohjelmassa ainakin hihan tekeminen. Se on kovin alkutekijöissään, kuten näkyy. Vauvan sukat sen sijaan tulivat vihdoin valmiiksi, kun tilasin lankaa lisää ja sain paketin alkuviikosta. Tuo keltainen mätsää aika kivasti vaunuihin. 😀

Taidankin tästä siirtyä sohvan uumeniin seuraavaksi, aurinkoista viikonloppua sulle! ♥

Tämäkin nyt vihdoin: Follow my blog with Bloglovin

Kehopaineita on monenlaisia, joista suurin osa taidetaan kokea muulloin kuin raskaana ollessa, mutta on sitä painetta silloinkin. Ainakin itselläni on ollut, vaikka kovasti alunperin ajattelin, että nyt tässä vaan paisutaan ja sitten synnytetään lopulta. Ei se paisuminen kuitenkaan niin helppoa olekaan eikä varsinkaan kuukausitolkulla odottaminen. Kehopaineet ovat siis saavuttaneet minutkin jossain vaiheessa. Juuri nyt ei tunnu kovin pahalta, mutta haluan silti kirjoittaa tästä.

Oma tarinani alkaa siitä, että olin marraskuussa 2020 valmis luopumaan arkiherkuttelusta, jota ei siis ollut paljon, mutta oli silti sen verran säännöllisesti, että se haittasi aineenvaihduntaani. Oli siis tarkoitus saada kroppa toimimaan oikein ja ehkä sitä kautta hieman laihtua. Kuinkas sitten kävikään? Tulin raskaaksi ja tämä tällainen laihdutusmeininki oli siinä kohtaa tuomittu odottelemaan parempia aikoja. Raskaana ollessa saa kuitenkin urheilla ja juosta, mikä teki hyvää myös ulkoisesti. Reisipalat kapenivat kaikesta juoksemisesta ja se tietysti toi tyydytystä, kun muuten se varsinainen laihtuminen oli kielletty.

Sitten alkoi toinen kolmannes ja juokseminen loppui. Siinä kevättalvella muutenkin liikkuminen oli jotenkin aivan liian vähäistä ja välillä oli hetkiä, kun tunsin itseni lähes lihoneeksi. Ja siitäkös ahdistus iski. Hyvä etten mittanauhan kanssa käynyt itseäni läpi, vaikka se nyt hieman haastava mittari vyötärön kohdalta tässä tilassa onkin. Eniten kammotti, jos jalkani ovat lihoneet. Pääsin yli hetken päästä koko ajatuksesta, kun lisäsin liikuntaa eikä painoni vieläkään noussut mitenkään liian kovaa tahtia.

Noin kuukausi sitten tuli taas uusi ahditusaalto. Raskausdiabetesdiagnoosi pakotti lisäämään liikuntaa edelleen, koska jotenkin se vaan aina jäi. Sitten alkoivat viikot, kun paino nousi kamalaa vauhtia. Sekös tuntui hurjalta, kun viikkoja on vielä myös jäljellä ja nythän vauva vasta alkaa kunnolla kasvaa.

KEHOPAINEET OVAT KAMALAN SYVÄLLÄ MEISSÄ

Ärsyttää tosi paljon se, miten syvällä tällaiset kehopaineet voivat olla. Raskaus on ihan viimeisintä aikaa, kun omaa painoaan tai ulkoista olemusta kuuluisi murehtia, koska asialle ei vaan voi tehdä samalla tavalla kuin ilman raskautta. Syödä pitää tietysti terveellisesti ja siihen pyrinkin, mutta kyllä sekaan on mahtunut herkkuja silti. Myös raskausdiabeteksesta huolimatta. Tosin tällä hetkellä tuntuu, että aterian jälkeiset arvot alkavat nousta ja joudun olemaan paljon tarkempi kuin aiemmin. Silti – kesäaika ja jäätelöä tekee mieli lähes aina, kun aurinko paistaa.

Jotenkin tosi tylsää edes miettiä tällaisia asioita raskauden aikana, mutta mikäpä muu meillä suomalaisilla tuntuu olevan mielessä koskaan kuin oma paino. Joko sitä on liikaa tai liian vähän, riippumatta siitä onko normaalipainoinen kaikesta huolimatta. Kunpa voitaisiin vaan olla tasaisen esimerkillisiä ja harrastaa liikuntaa tarpeeksi viikossa sekä siihen päälle syödä tasapainoisesti ilman jatkuvaa diettailua tai muuta, millä vain sotkee aineenvaihduntansa.

Tällä hetkellä olen onneksi ihan tyytyväinen. Mahani alkaa olemaan tosi söpö kaikessa isoudessaan ja jäljellä on enää hillitön kesäturpoaminen, joten eihän se auta kuin odotella synnytystä. Siihen asti aion ottaa potkuja vastaan ja yrittää pitää sokerit tasaisina. Eihän tässä muutakaan voi. 🙂 Ehkä raskausaika loppujen lopuksi opettaa kehon suhteen sen, että tekee asioille silloin jotain, kun voi. Ennen raskautta tai sen jälkeen, koska raskausaika pitää käyttää johonkin muuhun kuin oman kokonsa murehtimiseen.