Taas on lauantai ja ilta. Kaikki päivät menevät ihan jäätävää vauhtia ja joka ilta sitä ihmettelee kuinka kello voi taas olla noin paljon. Tavallaan se on hyvä asia, sillä odotan sitä aikaa, kun vauva jaksaa jo olla vähän hereilläkin ja seurustella, vaikka toisaalta en tietenkään haluaisi vauva-ajan olevan ohi liian nopeaa. Joku muukin varmaan tunnistaa ajatuksen, vai?

Olen huomannut meidän vauva-arjen todennäköissti olevan jokseenkin erilaista lisämaidon antamisen takia. Maidontuotantoni taitaa laahata pahoin perässä, sillä vauva ei ole tyytyväinen kuin päivän muutaman imetyskerran jälkeen. Jos olisimme saaneet alusta asti pelkästään imettää, olisimme todennäköisesti olleet vielä enemmän ihmeissämme useaan otteeseen miten tämän nyt saa nukkumaan ja mitä tämä nyt haluaa. Lisämaidon kanssa on liian helppo laittaa paita takaisin päälle ja todeta, että jos sitten korviketta loput. Joskus tosin se korvikemäärä on ollut vaivaiset 30 milliä ja sitten tulee olo, että luovutin taas liian helposti. Toinen puoli on se, että jos on imettänyt jo tunnin, kai sen pitäisi alkaa jo vähitellen riittämään? On kamalan vaikeaa vetää raja johonkin, jos jää odottamaan vauvan sylkäisevän nännin suustaan joskus. Meillä sitä harvemmin tuntuu tapahtuvan, ennemmin hän nukahtaa tissille ja suuttuu, jos yrittää laittaa hanat kiinni.

Tänään me käytiin jopa aamulenkillä! Tosin se oli kyllä puolilta päivin, mutta aamupalan jälkeen silti. Olisi kiva aina ehtiä heti aamusta ulos, sillä se piristää yhtä hyvin kuin aamutee, jota en tällä hetkellä viitsi kofeiinillisena versiona juoda ollenkaan. Sitten taas imetettiin, syötiin ite, imetettiin, imetettiin lisää ja äsken tein omenakaurapaistoksen. Vauva nukkuu ja tässä yritän pikakirjoittaa, koska heräämisen hetki voi olla koska tahansa. Sitten taas imetetään ja ihmetellään iltavilliä, se on kolmen tunnin nukutus aina ysin jälkeen. Siitäkin pitäisi jotenkin päästä eroon, sillä toisen meistä pitää käydä töissäkin.

Nyt täytyy syödä, jotta ehtii senkin tehdä tälle illalle. 😀

Seuraa blogiani instassa, facessa ja Bloglovinissa

Vauva on nyt kaksi viikkoa vanha! Tuntuu kuin hän olisi pitempäänkin jo ollut olemassa, mutta ei, vain kaksi viikkoa vasta. Päivät menevät ihan hujauksessa, mutta ilmeisesti kokonainen viikko on kuitenkin sitten pitkä aika.

Ensimmäinen viikko me vietettiin sairaalassa. Vauva meni vastasyntyneiden osastolle muutamaksi päiväksi ja sen jälkeen olimme osastolla vielä hävyttömän monta päivää. Sanon näin siksi, että pää meinasi seota, kun en ollut käynyt ulkona viikkoon saati nukkunut ja varsinkaan levännyt. Ymmärrän toki, että tuli tehtyä vauva ja sellaisen hoito vaatii aika paljon, mutta kyllähän ihmisen levätä täytyy, jotta pystyy antamaan kaikkensa.

VAUVANKÄSITTELYTAIDOT

En ole eläissäni käsitellyt vauvaa tai mitään lapsia. Kerran komensin jotain kersoja Seinäjoella, kun kiusasivat yhtä poikaa kotimatkallaan. Sittemmin olen tullut laiskaksi enkä ole jaksanut enää komentaa ketään, vaikka kiusaamiseen kyllä puuttuisin, jos uudelleen kohdalle sattuisi. Joka tapauksessa, vauvaan hyvä jos uskalsin edes koskea ensimmäisinä päivinä. Oli hän toki minun sylissä ja imetin häntä keskolassa, mutta en minä siis kovin varma otteissani ollut. Osastolla myös alkoi tulla vastaan koko ajan haasteellisimpia tilanteita, kun vauvalla alkoi olla jo ikää ja oli siirrytty pullolla lisämaidon antamiseen. En ymmärtänyt sillon, mutta myöhemmin kyllä, että hänelle tuli tissiraivo, kun tissistä ei tullutkaan ruoka yhtä nopeasti kuin osaston pullosta. Olin aivan avuton moisen raivon edessä, kuten myös kaikki yökukkuminen meni ihan yli hilseen, etenkin kun ei ollut ruokaa antaa yhtään enempää kuin mitä tisseistä tuli. Onneksi sain lopulta aina apua ja usein toimivin unetustapa oli antaa vähän lisämaitoa sekä tehdä kunnon kapalo. Siinä meni usein ne vähäisetkin tunnit, kun olisin saanut nukkua hikisissä lakanoissani. Toivoin joka päivä, että pääsisi kotiin, koska kotona meitä on kaksi. Osastolla olin vain minä.

VIHDOIN KOTONA

Lopulta pääsimme kotiin viime viikon maanantaina. Olin ihan ihmeissäni ulkomaailmasta ja siitä, että tosissaan pääsin kotiin. Kaikki oli niin kummallista. Koko viime viikon aina autoillessa tuijotin ihmisiä, jotka suorittivat omia rutiineitaan kun taas minä harrastan tällaista vauvaelämää.

Ensimmäinen päivä kotona vauvan kanssa olikin ihmeellinen. Ja seuraavatkin päivät. Joka päivä pohdimme onko nälkä vai väsy ja jos on väsy, miksi et nuku. Oikeastaan sitä samaa ihmettelemme vieläkin, mutta nyt tämä on jo vähän erilaista. Ne ihan ensimmäiset päivät kotona olivat todella hakemista, vähän samanlaista kuin osastollakin, että hyvä kun ehti syömään jossain välissä. Nukkua sentään olemme saaneet joten kuten, välillä vuorotellen yöheräämisen kanssa ja välillä molemmat kukumme yhtä aikaa toinen imettäen, toinen antamalla viimeisen silauksen lisämaidolla. Olemme edelleen pakotettuja antamaan lisämaitoa vauvan koon takia.

TIHEÄN IMUN KAUSI

Tiheää imua on kovin ollut viime päivinä ilmassa ja tuntuu, ettei mikään määrä imemistä tyydytä vauvaa. On ollut muutamia päiviä, kun tyyppi ei suostu nukkumaan millään, koska on vain pakko saada imeä. Pienen haasteen tähän hänen imuhaluunsa tuo lisämaito, jota pitäisi jossain välissä pystyä antamaan, mutta pakko noiden syöttöjen kanssa mennä täysin vauvan tahtiin. Toinen pieni haaste on ollut minun palautuminen tässä sivussa, jaksaminen ei alkuun riittänyt yhtään mihinkään eikä vieläkään ihan täysin kokonaiseen vuorokauteen, mutta vähitellen sitä kohti. Onhan meitä siis kuitenkin kaksi, mutta tuo toinen palaa töihin ja silloin minun täytyy olla kunnolla kehissä, jotta tämä koko homma voi onnistua.

Päivä päivältä asiat tuntuvat onneksi menevän paremmin imetyksen suhteen, mikä alkuun ehkä takkusi eniten kaiken muun ohessa. Huomasin joitakin päiviä sitten, että vauva käytti rintakumia ihan vaan tuttina, joten aloitin vieroituksen. Sehän ei helppoa ollut, mutta vähitellen… Sitten kävimme vielä osteopaatilla, jonka jälkeen ei yhtään tissiraivaria tullut.

Ehkä tästä siis vielä tulee jotain, kun vielä saadaan nukkumisasiat kuntoon. 🙂 Kaksi viikkoa sentään jo selvitty ja jokainen päivä on eteenpäin. 😀