Meidän piti mennä tänään asuntonäyttöön, mutta päädyimme lopulta selaamaan muita vaihtoehtoja läpi emmekä liikkuneet mihinkään. Näyttöjä olisi ollut tänään reilu 40, mutta mikään niistä ei innostanut tarpeeksi paljon. Ei siis sillä, talot ovat oikein näppäriä ja useimmat viimeisen päälle laitettuja, mutta koskaan ei tule sellainen ”pakko päästä näkemään” -olo. Tulee välillä ennemmin olo, ettei sitä täydellistä koskaan tule vastaan, mutta pakko uskoa parempaan huomiseen. Malttamattomuus talon suhteen omalla kohdallani johtuu ainakin siitä, että jotenkin pienen lapsen kanssa kaipaisi enemmän eri huoneita ja olisi kiva, kun voisi tarjota taaperolle oman pihan, jossa värkätä kottikärryjen, haravoiden ynnä muiden kivojen vempeleiden kanssa. Tai no, taidan itse olla niistä kottikärryistä aika innoissani… 😀

Meidän arki nyt siis sisältää jokapäiväisen asuntojen selaamisen kaiken vauvatouhun lisäksi. Vauvatouhut tekevät minun päivistäni seuraavanlaisen: imetän, jotta pääsen syömään aamupalaa. Sitten imetän lisää, jotta vauva menee päiväunille. Päiväunet joko onnistuvat tai eivät ja jos onnistuvat, ehtisin tehdä jotain omaa, mutta todennäköisesti yritän nukkua. Sitten taas imetän lisää ja sama kaava toistuu. Syön jossain välissä taas ja yritän nukuttaa päiväunille. Reippaina päivinä käymme vaunulenkillä.

Ehdin enemmän haaveilla kaikesta kuin tehdä. Haaveilen siitä omasta talosta, leipomisesta, neulomisesta ja vauvasta, joka nukkuisi useammin edes viisi tuntia yöllä. Tällä viikolla nimittäin yöunet ovat olleet sitä sorttia, että nyt viikonloppuna oli pakko nukuttaa lapsi pinnasänkyyn, kun oli vain pakko saada nukkua enemmän. Kun lapsi on vieressäni, nukun koko ajan samassa asennossa ja herään vähän väliä tissin hamuamiseen. Pinnasänky antaa mahdollisuuden vaihtaa asentoa edes, vaikka unet keskeytyvätkin tietysti yhtälailla.

Onnellinen olen joka kerta, kun ehdin tekemään jotain. Kun ehdin neuloa edes vähän tai etenkin bloggaamaan. Instagramin päivitys tuo aina mielihyvää, vaikka tuntuu, etten sinnekään osaa kirjoittaa mitään erikoista, kun tämä meidän arki nyt vain on tällaista vauvakuplaa. Aamuisin hassuttelemme vauvan kanssa sängyssä ja iltaisin kuuntelemme, kun hänellä on kauheasti asiaa meille.

Erityistä aikaa elämässä tämä. ♥

Kun vielä vuosi sitten yritettiin keksiä sopivan pitkiä luontopolkuja meille kahdelle, nyt yritetään palauttaa mieleen ja etsiä kaikki lyhyet. Näin alkuun ainakin lyhyt reitti vauvan kanssa madaltaa kynnystä lähteä, kun vauvan hoito metsässä on vielä sen verran uusi asia meille. Olemmekin nyt käyneet kaksi kertaa niin, että vauva on nukkunut tyytyväisenä kotiin asti. Ensimmäinen reissu oli Karevansuolle ja nyt viimeisin kohde oli Paimion parantolan polku, joka avattiin toukokuussa.

Paimion parantola oli tuberkuloosipotilaiden paikka aikoinaan, silloin kun tuberkuloosiin ei vielä ollut lääkettä. Parantolan metsä oli potilaiden virkistysalue, jonne ulkopuolisilla ei ollut mitään asiaa. Metsän ajateltiin parantavan. 1980-luvulla parantola muutettiin tavalliseksi sairaalaksi ja toiminta loppui kokonaan 2015, jonka jälkeen metsän kohtalo oli vaakalaudalla. Metsän pelastamiseksi perustettiin yhdistys, jota on kiittäminen tämänkin polun tuomisesta päivänvaloon. Polku on vain 2,2 kilometriä pitkä, mutta näkemisen arvoinen. Ja jos arkkitehtuuri kiinnostaa, parantolahan on Alvar Aallon taidonnäyte.

Ihan alkuun polulla tuli vastaan ihana puro, joka oli padottu parantolan aikaan, koska vettä tarvittiin viereiselle parantolan maatilalle. Lisäksi rannalle oli tehty pumppaamo, josta saatiin vesi parantolan käyttöön.

Polku jatkui puron vierellä vielä jonkin matkaa eikä voinut kuin pysähdellä ihailemaan satumetsää. Niin hieno! Satumetsän jälkeen poistuttiin metsästä tien yli toiseen metsään, jossa sijaitsee hieno laavu. Laavu ei yöpymiseen sovellu, mutta teltan sen lähistölle pystyisi pystyttää maaston puolesta.

Vaikka tykkäisikin pidemmistä luontopoluista, on Parantolan polku silti nähtävyys. Kannattaa käydä!