Eilinen luontoretki Maarian kivikautiselle polulle oli sen verran rankka, että tänään on täytynyt ottaa palautumisen kannalta. Kelit ovat kuitenkin niin lämpimät ja ihanat, ettei voi vain kökkiä sisätiloissa, joten aamulla otimme suunnaksi Häntälänkosken. Häntälänkoski sijaitsee Halikossa eikä Turusta sinne mennyt ajaa kuin puolisen tuntia.

Kävelimme ensin noin 200 metriä kalapaikalle koskea ihailemaan ja jatkoimme siitä jonkin verran Häntälänkosken rantapolkua pitkin, mutta käännyimme takaisin peltojen tullessa vastaan. Jälleen linnut lauloivat iloisesti metsässä ja saimme nauttia rauhasta. Halikonjoki virtasi vieressä enkä voinut olla haaveilematta joella soutelusta.

Kävimme vilkaisemassa koskea vielä toiselta puolen tietä ennen kuin söimme pienet eväät ja lähdimme ajelemaan maalaismaisemissa takaisin kohti Turkua. Yksi parhaista harrastuksista nykyään on moottoritien molemmin puolin kaikkien mahdollisten pikkuteiden ajelu ja vanhojen maalaistalojen ihailu. Ihailen myös pitkiä peltoja, jotka ovat eri tavalla vaikuttavia kuin Pohjanmaan aakeat laakeat. Siinä missä pohjalaisilla on vanhaa merenpohjaa pelkkänä tasaisena peltona silmänkantamattomiin, Varsinais-Suomen maaseudulla koko komeuden näkee jonkun mäen päältä ja peltojen keskellä saattaa luikerrella joku puro, jonka vuoksi pelloillakin on muotoja. Peltoa on siis yhtälailla paljon, mutta maastonmuodot tuovat siihen eri fiiliksen ja silti kotoisan olon. Kuten olen ennenkin todennut  – peltomaisema on minun sielunmaisemani.

Tällä kertaa ajoimme Hajalan läpi Paimioon ja siitä moottoritietä Turkuun, koska halusin käydä Skanssista hakemassa kesäisemmät mammasukkahousut sekä muutaman uuden paidan lämpimämpiä kelejä varten. Hajala vaikutti todella kivalta paikalta eikä yhtään haittaisi, jos sattuisi löytämään jonkun vanhan maalaistalon sieltä päin. Olisi ainakin niitä peltoja ja vähän metsääkin lähettyvillä.

Eipä siis auta kuin aktiivisesti kytätä uusia myytäviä kohteita internetistä. Ehkä se täydellinen maalaistalo löytyy vielä joku päivä. ♥ Ja siihen asti voidaan ihailla muiden omia sunnuntaiajeluilla. 🙂

Säät hellivät tänä viikonloppuna varsinaissuomalaisia ja sehän tarkoittaa sitä, että metsään on mentävä. Tänään meidän luontokohteena oli Maarian kivikautinen polku, jossa meidän on pitänyt käydä jo aikoja sitten, mutta aina on menty jonnekin muualle. Kivikautinen polku kuulostaa luonnollisesti kovin vanhalta sekä historiallisesti merkittävältä, joten odotukseni polulta olivat korkeammalla kuin joltain eläinten ja ihmisten muuten vaan kulkemalta polulta.

Kivikautisesta polusta kerrotaan alueella olleen asutusta jo 5000 vuotta sitten. Polun alkupisteeseen pääsee ensin ylittämällä Maarian altaan, joka itse asiassa syntyi 1980-luvulla, kun Vähäjoki padottiin. Maarian altaan rannoilla on aikojen alussa toiminut 12 tuulimyllyä ja alueelta löytyy kolme eri lähdettä.

Sillan jälkeen kivuttiin jyrkkä mäki ylös ja käännyttiin oikealle. Metsä oli ihana ja linnut lauloivat. Oli tulossa hieno päivä. Sitten tuli yllätys…

VAELLUSKENGÄT OLISIVAT OLLEET TARPEEN

Emme tällä kertaa olleet varustautuneet vaelluskengillä, vaikka todellakin olisi pitänyt. Tämä oli vain yksi niistä kaikista mutavellipaikoista kuuden kilometrin mittaisella polulla. Kaikista paikoista kuitenkin selvittiin, vaikkakin märin kengin ja sukin, kun lipsahdin kerran pajurisukon päältä kunnon mutakuoppaan. Huusin niin, että vauva varmaan heitti kuperkeikan mahassa ja mietti äitylin olevan turhan ärhäkkä. Ärsytti typerät pajut, märkä polku ja vähän sekin, että tällainen kivikautinen kohde on täysin unohdetun oloinen. Opaskyltti ihan alussa makasi maassa, merkkejä puista sai jokseenkin arpoa ja historiasta kertovista kylteistä osa oli kokonaan kadonnut. Ihan kuin hienon nimisellä luontopolulla ei enää olisi mitään väliä.

NÄIN KÄÄRMEKSEN!

Polku kiemurteli mutavellien lisäksi ihan hienoa metsää pitkin, hakkuuaukeiden keskellä, heinikoissa, kallioilla ja muutamilla teilläkin. Kuusimetsissä linnut lauloivat, mäntymetsässä oli hiljaista. Se kertoo mielestäni paljon siitä, miten metsätalous syö elintilaa linnuilta. Yhtään hömötiaista ei tällä kertaa kuultu, mutta onneksi korpit raakkuivat ja nähtiin myös kaksi eri haukkaakin. Lisäksi oravilla oli joku vuosisadan taistelu yhdessä kuusessa siinä määrin, että toinen tippui puusta.

Kävelimme Rajakallion päälle, joka on 64 metriä korkea nyppylä Liedon ja Turun rajalla. Rajakalliolta löytyy taukopaikka, johon emme jääneet kovan tuulen takia. Kallion alapuolella pusikossa tapahtui jotain ja ehdin nähdä, kun jokin harmaa pitkä luikerteli karkuun. En edes tömistellyt, mutta ehkä hänen maailmansa järkkyi, kun vyöryin paikalle mahani kanssa.

Pidimme ruokatauon, kun matkaa takaisin oli jäljellä noin pari kilometriä enää. Söimme vain ruuan ja jatkoimme sitten matkaa, sillä maha tuli niin täyteen, että kahvitauko myöhemmin kuulosti hyvältä.

MAARIAN KIVIKAUTINEN POLKU KOKEMUKSENA

Kävelimme kolmen tunnin verran, vaikka matkaa ei ollut kuin kuusi kilometriä. Polun alku vei jotenkin kamalasti aikaa, kun piti väistellä mutavellejä ja kiipeillä ylöspäin. Minun eteneminen ei ollut kovin rivakkaa muutenkaan. Joku normaalikuntoinen kiertäisi reitin varmasti nopeamminkin. Oli kuitenkin tosi ihanaa taas olla ulkona ja viettää siellä aikaa noinkin kauan. Lintuja oli ihanan paljon laulamassa ja lämmin päivä kruunasi kokemuksen. ♥