Vauva on nyt kaksi viikkoa vanha! Tuntuu kuin hän olisi pitempäänkin jo ollut olemassa, mutta ei, vain kaksi viikkoa vasta. Päivät menevät ihan hujauksessa, mutta ilmeisesti kokonainen viikko on kuitenkin sitten pitkä aika.

Ensimmäinen viikko me vietettiin sairaalassa. Vauva meni vastasyntyneiden osastolle muutamaksi päiväksi ja sen jälkeen olimme osastolla vielä hävyttömän monta päivää. Sanon näin siksi, että pää meinasi seota, kun en ollut käynyt ulkona viikkoon saati nukkunut ja varsinkaan levännyt. Ymmärrän toki, että tuli tehtyä vauva ja sellaisen hoito vaatii aika paljon, mutta kyllähän ihmisen levätä täytyy, jotta pystyy antamaan kaikkensa.

VAUVANKÄSITTELYTAIDOT

En ole eläissäni käsitellyt vauvaa tai mitään lapsia. Kerran komensin jotain kersoja Seinäjoella, kun kiusasivat yhtä poikaa kotimatkallaan. Sittemmin olen tullut laiskaksi enkä ole jaksanut enää komentaa ketään, vaikka kiusaamiseen kyllä puuttuisin, jos uudelleen kohdalle sattuisi. Joka tapauksessa, vauvaan hyvä jos uskalsin edes koskea ensimmäisinä päivinä. Oli hän toki minun sylissä ja imetin häntä keskolassa, mutta en minä siis kovin varma otteissani ollut. Osastolla myös alkoi tulla vastaan koko ajan haasteellisimpia tilanteita, kun vauvalla alkoi olla jo ikää ja oli siirrytty pullolla lisämaidon antamiseen. En ymmärtänyt sillon, mutta myöhemmin kyllä, että hänelle tuli tissiraivo, kun tissistä ei tullutkaan ruoka yhtä nopeasti kuin osaston pullosta. Olin aivan avuton moisen raivon edessä, kuten myös kaikki yökukkuminen meni ihan yli hilseen, etenkin kun ei ollut ruokaa antaa yhtään enempää kuin mitä tisseistä tuli. Onneksi sain lopulta aina apua ja usein toimivin unetustapa oli antaa vähän lisämaitoa sekä tehdä kunnon kapalo. Siinä meni usein ne vähäisetkin tunnit, kun olisin saanut nukkua hikisissä lakanoissani. Toivoin joka päivä, että pääsisi kotiin, koska kotona meitä on kaksi. Osastolla olin vain minä.

VIHDOIN KOTONA

Lopulta pääsimme kotiin viime viikon maanantaina. Olin ihan ihmeissäni ulkomaailmasta ja siitä, että tosissaan pääsin kotiin. Kaikki oli niin kummallista. Koko viime viikon aina autoillessa tuijotin ihmisiä, jotka suorittivat omia rutiineitaan kun taas minä harrastan tällaista vauvaelämää.

Ensimmäinen päivä kotona vauvan kanssa olikin ihmeellinen. Ja seuraavatkin päivät. Joka päivä pohdimme onko nälkä vai väsy ja jos on väsy, miksi et nuku. Oikeastaan sitä samaa ihmettelemme vieläkin, mutta nyt tämä on jo vähän erilaista. Ne ihan ensimmäiset päivät kotona olivat todella hakemista, vähän samanlaista kuin osastollakin, että hyvä kun ehti syömään jossain välissä. Nukkua sentään olemme saaneet joten kuten, välillä vuorotellen yöheräämisen kanssa ja välillä molemmat kukumme yhtä aikaa toinen imettäen, toinen antamalla viimeisen silauksen lisämaidolla. Olemme edelleen pakotettuja antamaan lisämaitoa vauvan koon takia.

TIHEÄN IMUN KAUSI

Tiheää imua on kovin ollut viime päivinä ilmassa ja tuntuu, ettei mikään määrä imemistä tyydytä vauvaa. On ollut muutamia päiviä, kun tyyppi ei suostu nukkumaan millään, koska on vain pakko saada imeä. Pienen haasteen tähän hänen imuhaluunsa tuo lisämaito, jota pitäisi jossain välissä pystyä antamaan, mutta pakko noiden syöttöjen kanssa mennä täysin vauvan tahtiin. Toinen pieni haaste on ollut minun palautuminen tässä sivussa, jaksaminen ei alkuun riittänyt yhtään mihinkään eikä vieläkään ihan täysin kokonaiseen vuorokauteen, mutta vähitellen sitä kohti. Onhan meitä siis kuitenkin kaksi, mutta tuo toinen palaa töihin ja silloin minun täytyy olla kunnolla kehissä, jotta tämä koko homma voi onnistua.

Päivä päivältä asiat tuntuvat onneksi menevän paremmin imetyksen suhteen, mikä alkuun ehkä takkusi eniten kaiken muun ohessa. Huomasin joitakin päiviä sitten, että vauva käytti rintakumia ihan vaan tuttina, joten aloitin vieroituksen. Sehän ei helppoa ollut, mutta vähitellen… Sitten kävimme vielä osteopaatilla, jonka jälkeen ei yhtään tissiraivaria tullut.

Ehkä tästä siis vielä tulee jotain, kun vielä saadaan nukkumisasiat kuntoon. 🙂 Kaksi viikkoa sentään jo selvitty ja jokainen päivä on eteenpäin. 😀

Saavutin raskauden viimeisen kolmanneksen viikko sitten, toinen kolmannes on nyt siis onnellisesti ohi. Toinen kolmannes alkoi jo helmikuussa ja päättyi tosiaan nyt toukokuussa. Tuohon välille on mahtunut kaikenlaisia raskaushuuruja, juokseminen loppui kokonaan ja onhan tuo mahakin alkanut kasvaa kunnolla. Ajattelin listailla tähän sen, mitä menneistä viikoista muistan.

15+4 Liitoskivut vaivasivat helmikuussa! Se oli uutta ja ihmeellistä, mutta aika nopeasti hoksasin niiden liittyvän liukkauteen ulkona. Köpsöttelin tosi varovaisesti liukkaalla, se jännitti häpyluuta ja seurauksena kunnon liitoskivut.

18+3 Töissä oli muuten ihan tavallinen päivä, mutta olimme kollegani kanssa kaksistaan pitämässä taloa pystyssä. Hän oli puhelimessa juuri asiakkaan kanssa, kun minä muistin yhtäkkiä äitiyspakkauksen uuden sisällön olevan nähtävillä Kelan sivuilla. Menin sinne ja alkoi kauhea itku, koska mukana oli aivan järjettömän ihana kettubody ja muutenkin koko pakkaus oli täynnä kettukuosia, aivan kuin joku suurempi voima olisi tiennyt just meidän saavan vauvan tänä vuonna. Kollegani höpötteli tyytyväisenä puhelimessa, kun minä itkin silmäni päästä, koska äitiyspakkaus. 😀

19+5 Viimeiset juoksut. Kovasti lähdin juoksulenkille, mutta pystyin juosta jotain 4 minuuttia.

PUOLIVÄLIN JÄLKEEN

21+4 Hain Noshin paketin, kun olin tilannut itselleni yhden mekon ja vauvalle ensimmäisen vaatteen. Otin sen paketista ja aloin itkeä, koska se oli niin pieni. 😀

21+5 Käytiin metsäretkellä Somerolla, joka ei ollutkaan aivan niin helppo reitti kuin olin ajatellut. Hyvä etten tippunut yhdeltä jyrkänteeltä ja muutenkin oli sis paljon kiipeilyä sekä vaarallisia tilanteita tähän tilaan nähden. Selvisin kuitenkin, mutta muistan tuon olleen sellainen ensimmäinen kerta, kun en voinutkaan enää riehua aivan kuin ennen.

22+2 Vihdoin rakenneultra! Oli tosi jännittävää! En osannut etukäteen pelätä, että mitä jos kaikki ei olekaan kunnossa ja tämä ajatus hiipi päähän vasta ultra-aamuna. Oli hämmentävää nähdä vauva taas ja vielä hassumpaa kuinka liikkuva tapaus hän olikin, kun olin luullut, ettei tuolla mahassa mitään tapahdu koskaan. Syy tähän tietysti löytyi istukan sijainnista, joka olikin siis edessä eikä takana, kuten ensimmäisessä ultrassa sanottiin. Oli myös mahtavaa kuulla kaiken olevan kunnossa.

23+0 Oli muuten tavallinen aamu, mutta meillä oli jäänyt 2 perunaa kattilaan yön yli pöydälle ja siitähän sitten itkuparku alkoi. Kuinka törkeää jättää kaksi perunaa ihan yksin yöksi kylmänä lojumaan pöydälle. Itkin, kun niiden oli kylmä ja ne oli unohdettu. Olivat yksinäisiä. Tahkis yritti lohduttaa, että oli niillä toisensa. Tämän jälkeen on aina tullut itku, jos perunat ovat jääneet yöksi pöydälle. Ei pidä jättää perunoita.

24+0 Menin sokerirasitukseen heti, kun viikot antoivat myöden. Tämä oli stressannut minua varmaan jo tammikuusta alkaen ja muutenhan loppujen lopuksi rasitus meni ihan hyvin, mutta paastoarvosta jäi kiinni. Romahdin täysin, kun sain raskausdiabetestuomion.

24+4 Leikkasin ite varpaankynnet! Olin voittaja!

25+2 Hain äitiyspakkauksen. Itkuhan siinäkin tuli. Yksi toppahaalari on niin jäätävän ihana, etten vaan kestä. Ja ne kaikki ketut! ♥

27+6 Tahkis joutui leikata mun varpaankynnet. 😀 Enhän minä kohta enää saa edes sukkia ite jalkaan.

SIINÄ SE MENI

Toinen kolmannes on siis sujunut aika tavallisesti. Ei mitään suurta ja ihmeellistä. Välillä pääsee kävelemään nopeampaa ja välillä hitaammin. Raskausaivot tulivat myös tutuksi noin kuukausi sitten ja lonkkasäryt alkoivat myös joku aika sitten. Jos nukun siis kyljelläni, alkaa lonkkaa särkeä kamalasti ja joudun lepuuttamaan selälläni nyt kun vielä pystyn selälläni olemaan. En tiedä, mitä tästä kaikesta sitten enää tulee, jos tuo selällä makoilukin viedään pois.

Seuraa seikkailujani instassa! 🙂