Viime vuosi jalkapallon kuvaamisen suhteen oli omalta osaltani milloin mistäkin syystä hieman vaisumpi kuin aiemmat. Yksi suurimmista syistä on ollut eri kamera kuin ennen, vähän vanhempaa mallia ja tekniikkaa edustava Canonin 5D Mark 2. Täyskennoon on täytynyt totutella reilu vuosi ja nyt alan saada siitä vähän jopa jo kiinni. Se ei tunnu enää ihan niin vieraalta. Viimeinenkin lukko taisi loksahtaa auki viime lauantaina, kun kävin kuvaamassa hetken verran naisten harkkamatsia Kupittaalla (tän postauksen kuvat ovat eiliseltä).

Poikaystäväni oli mukana tietysti taas ja tuli siinä sitten sanottua ääneen siitä, kun usein kameroita myydään sarjatulinopeus yhtenä valttina. Tarkoitan siis sitä, kun 70D ottaa jotain 7 kuvaa sekunnissa ja tämä minun nykyinen runkoni vain 3,5 kuvaa sekunnissa. Uusissa rungoissa alkaa olla reilusti yli 10 kuvaa sekunnissa rätätätäasetus. Minähän en siis ole nykyrungon kanssa sarjatulittanut ollenkaan. 70D:n jälkeen 3,5 kuvaa sekunnissa tuntui alunperin niin saaterin hitaalta, että jätin käyttämättä kokonaan. Ihan hyvin kuvia saa ilmankin, mutta nyt alkaa kyllä jo ikävä iskeä kunnon sarjatulivauhtia. Niinpä siinä sitten päätin painaa nappulan pohjaan ja yrittää ottaa edes ne 3 kuvaa jokaisesta tilanteesta. Ja voi pojat kuulkaa kuinka hyvältä se tuntui! Se tuntui siltä, miltä jalkapallon valokuvaamisen kuuluukin tuntua, ihan parhaalta!

Fiilistelin vielä eilenkin sitä kuinka paljon tykkään jalkapallon valokuvaamisesta. Siitä, kun saan pyydystää tilanteita ja hetkiä kentältä. Ja siitä, kun kamera antaa mahdollisuuden saada sen parhaan kuvan yhdestä tietystä tilanteesta.

Tiedän tarvitsevani uuden rungon, mutta kyllä minä vielä vanhallakin pärjään. Toivottavasti tästä futiskuvauskaudesta tulee paras ikinä!

Kun aloin kuvata jalkapalloa aikoinaan, en paljon miettinyt pitäisikö seuran valokuvaajan saada palkkaa työstään. Kuvasin alkuun uteliaisuudesta ja oppimisen kannalta, sillä huomasin ihmisten tykkäävän tosi paljon kuvistani. Sanoivat niiden olevan erilaisia. En ymmärtänyt mitä se tarkoittaa enkä ymmärtänyt myöskään sitä, että työstä tavataan saada palkkaa.

Ahneus nosti päätään silti vähitellen. Kentän laidalla vietetyt tunnit puhumattakaan kuvankäsittelyn ääressä vietetystä ajasta alkoivat mietityttää sen verran, että koin ansaitsevani palkkaa tekemisistäni. Rahaa ei kuitenkaan herunut, joten päätin lopettaa hyväntekeväisyyden. Samaan aikaan kävi sääliksi valokuvaajakollegoita, sillä ilmaiseksi tekemällä olin omalta osaltani polkenut alaa. Olin amatööri, joka vei voita leivän päältä niiltä, jotka valokuvasivat oikeasti työkseen.

Vaikka suomalainen jalkapallo onkin vuosien aikana kehittynyt parempaan suuntaan, ei meidän valokuvaajien tilanne välttämättä sen kummempi oikeastaan ole. On valokuvaajia, jotka tekevät hommaa rakkaudesta lajiin ja on meitä, jotka emme tee yhtään mitään.

Rakkaudesta lajiin on sanahelinää, jota vihaan joka toinen päivä. Kun ihan oikeasti se rakkaudesta lajiin ei tuota oikeastaan mitään. Se kuulostaa varmaan hyvältä seurojen korvissa, vaikka oikeasti he eivät saa sillä yhtään mitään. Se ei tuota heille ammattimaista kehitystä, sillä joka vuosi joku tekijä kyllästyy tekemään ja antamaan kaiken ilmaiseksi. Rakkaudesta lajiin tuo mukanaan vaihtuvuutta, ei jatkuvuutta. Kun ihmiselle maksetaan palkkaa työstä, hän tekee sitä kunnon motivaatiolla ja todellisella rakkaudella. Rahalla saa ammattimaista ja työlleen omistautunutta jälkeä, kun taas rakkaudesta lajiin tarkoittaa useimmiten amatöörien puuhastelua.

Aina kun mietin jonkun seuran näyttävän ulospäin jokseenkin ammattimaiselta, toivon heidän ottavan budjeteissaan huomioon valokuvaajat. Tiedän, että suhteellisen harvassa seurassa ajatellaan valokuvaajia pakollisena kulueränä, mutta minä toivon sitä. Unelmoin jalkapallo-Suomesta, jossa seurojen valokuvaajat saavat palkkaa. Oma unelmani nimittäin olisi olla nimenomaan jonkun seuran valokuvaaja, mutta nykymeiningillä se on hieman mahdotonta.

Tiedän myös, että harvalla futisseuralla kasvaa raha puussa, mutta pitkäjänteisellä työllä ja markkinoinnilla kaikki on mahdollista. Minun unelmani on saada palkkaa tekemästäni työstä ja futisseurojen unelma voi olla kannattava liiketoiminta – ne eivät ole mahdottomia unelmia kumpikaan. Molemmat vaativat ammattimaista toimintaa, pieniä askeleita.